Transmenu powered by JoomlArt.com - Mambo Joomla Professional Templates Club

  
 

Ydinkysymys: Minne jäi Meno-Anu ja piripöhinä?

Kun tutustuin Notkeaan Rottaan 2000-luvun alussa, poppoossa oli jotakin oikeasti häiriintynyttä, vaikka musiikkia tehtiin läpällä. Äimistykseni oli suuri, kun Notkea Rotta esitti Maria!-show'ssa sinkun ”Hiilarihyrrä” tältä uudelta levyltään. Notkea Rotta kuulosti Paukkumaissilta – tosin Paukkumaissi tekee saundillisesti parempaa lastenmusiikkia. Sama tunne jatkuu läpi koko ”Notkea Rotta” -levyn.

Pikkutuhmat panolyriikat ovat tallella. Biiseissä pumpataan puskissa ja todetaan, että sukuvietti on ainoa fakta. Ja mitä olisivat ikuiset pikkupojat ilman uhmakasta alapääsanastoa ja sinne tänne kohdistettua väkivaltaa: ”Salkku ja mulkku”, ”Tapetaan eka” ja ”Paradoksaaliset pallinaamat”. Notkea Rotta vinoilee entistä vähemmän Roihuvuoren syrjäytyneelle verkkarijengille. Musiikki on myös saundillisesti punkimpaa. Osa biiseistä menisi melkein 70- ja 80-lukujen vaihteen tee-se-itse-rähinästä. Ei tosin nerokkaimmasta ja railakkaimmasta punkista, vaan siitä jo vähän väsähtäneestä vittusaatanakytät-uhosta. Kapinasta, jonka jälkeen mennään kotiin hyvällä alueella sijaitsevaan omistuskämppään paistamaan tonnikala mediumiksi ja laitetaan skumppa kylmään.

Levy saa kaipaamaan Meno-Anun myllyverkkareita ja Itä-Helsingin piripäitä. Notkea Rotta toimi paremmin puhtaana performanssina. Nyt akti yrittää tehdä musiikkia puoliksi tosissaan, ja myös fiilis jää puolitiehen.