|
MIKKO HERRANEN: KYLMÄ MAAILMA / Johanna Kustannus |
|
|
Lähettänyt Jani Sipilä
Luettu 585 kertaa.
|
|
30.07.2012 |
  5
Ydinkysymys: Onko suomenkielinen grunge ”the next big thing”?
Mikko Herranen teki vaikutuksen Voice Of Finlandin monipuolisimpana lahjakkuutena. Vetoivoima ja rehellinen tyyli eivät kuitenkaan riittäneet voittoon asti, vaan suurimmat propsit kääri helposti samaistuttava ja pliisu perheenisä Tammisaaresta. Mutta se ei tunnu sympaattista taitoniekkaa haittaavan.
Herrasella on takanaan jo pitkä ura musiikin parissa. Viime vuodet mies on touhunnut pääosin Alice In Chains –hengessä musisoineen Rust-yhtyeen keulakuvana ja musiikintekijänä. Mielestäni Rust-yhtyeen albumit ovat olleet erinomaisia, ja hieman yllättäen Herrasen suomenkielinen debyyttialbumi on kuin luonnollinen jatkumo Rustin viime vuosien touhuille.
Tapetilla on siis suomenkielistä grungea, jota esitetään jykevästi jossakin kevyen metallin ja raskaan rockin välimaastossa. Alavireessä murisevat kitarat ja Herrasen räyhäkäs mutta melodinen tulkinta ovat aidosti sellaisia elementtejä, joita ei suomeksi aiemmin ole vastaavalla tavalla kuultu. Alice In Chainsin tapaan musiikki rakentuu pentatonisille sävelkuluille, jotka tihkuvat synkkää mystiikkaa, melankoliaa mutta myös positiivista energiaa antavaa musiikillista virtaa. Sanoitukset ovat musiikkiin täydellisesti istuvia; runollisia ja suomalaisia perinteisiä kielikuvia hyödyntäviä. Mieleen tulevat sellaiset suuret kirjoittajat kuin Eino Leino tai vaikkapa Timo K. Mukka, joiden hengenheimolainen Herranen pitkälti on. Meininki on koko ajan synkkää, mutta kautta linjan äärimmäisen vetovoimaista ja persoonallista.
Pantakoot merkille, että paitsi Herranen on säveltänyt, sanoittanut (vaimonsa avustuksella) ja tuottanut albumin kappaleet, hän huolehtii myös miksauksesta ja soittaa kaikki levyn instrumentit. Toki maailma tuntee muitakin vastaavia multilahjakkuuksia, mutta Herrasen kokonaisvaltaisuus on hämmästyttävää. Musiikissakaan ei tingitä omista ihanteista, ja syytä on myös muistaa, että albumi oli jo pitkälle valmis ennen Herrasen osallistumista Voice Of Finlandiin.
Kysymykseksi jääkin, että onko tällainen musiikki tarpeeksi kiinnostavaa suomalaisen yleisön mielestä. Mukana on vaikutteita jopa suomirockista, mutta kappaleiden syvin olemus voi olla popdiggareille asteen verran liian rankkaa, ja toisaalta popsävelet puolestaan yllistävät perinteisen metallin suuntaan. Herrasen musiikki pistää miettimään, minkä takia radiot ovat aikanaan valinneet epäaidon ja hetkessä kiinni olevan kulutusmusiikin pääasialliseksi soittomateriaalikseen. Jos radiot olisivat soittaneet aidosti monipuolista ja rehellistä musiikkia, olisi se sivistänyt kuuntelijoita ja myös valmistanut heitä henkisesti Herrasen kaltaisille musiikillisille neroille. Mitään tarvettahan radion ei olisi ollut sortua tyhjänpäiväiseen musiikkiin, sillä tutkitusti ihmiset tottuvat mihin tahansa mitä tarpeeksi vaan kuulevat. Radio on tehnyt ihmisestä tyhmän ja ymmärtämättömän suurelle osaa sellaista musiikkia, joka tulee syvältä sydämestä.
Herranen on sympaattinen kaveri, mutta tätä albumia ei tarvitse sympatiapisteillä kaunistella. Albumi on varsinainen mestariteos henkeen ja vereen ja seisoo väkevästi omilla jaloillaan.
Kotisivut
|
