|
KREYSKULL: YEAR OF THE OCTOPUS / Inverse Records |
|
|
Lähettänyt Kari Koskinen
Luettu 554 kertaa.
|
|
13.06.2012 |
   3
Ydinkysymys: Voiko 70's heavy/doomilla ja lämpimästi pörräävillä kitaroilla epäonnistua?
Murean alavireisesti pörisevien kitaroiden kautta klassista heavy metalia 70-luvun hengessä laahustavaan doomiin sekoitteleva Kreyskull toimii paperilla käytäntöä paremmin. Jäsenistöstä löytyy miljoonassa bändissä vaikuttavia Hakulin veljeksiä ja laulusta huolehtii komesti päästelevä Kari A. Killgast.
Levyn lämpimästi ja vanhakantaisesti muriseva soundikin miellyttää korvia, mutta se tärkein jää auttamatta vajaaksi. Year Of The Octopus on kelpo debytointi ja tyylivalinta tarjoaisi mahdollisuudet vaikka mihin, mutta loppupeleissä biiseistä puuttuvat koukut. Killgastin erinomaiset laulut ja tunnelmallisesti pörisevä soundi yhdessä sinänsä vaivattomasti etenevien biisien kanssa nostavat kokemuksen kyllä pinnalle, mutta taivaita tavoittelevia toismaailmallisia kappaleita, huikeita sooloja, kohtalokkaan synkkiä tunnelmia tai farkkuliiveihin ikuisen merkkinsä polttavia riffejä levyltä ei tahdo löytyä.
Jos nyt vähän ilkeästi sanoo, niin tuntuu kuin tekijämiehet olisivat kasanneet treenikämpällä puolihuolimattomat ideat toisiinsa sen kummemmin lopputulosta miettimättä. Year Of The Octopus on nimittäin aivan liian väritön tapaus. Sen muinaista raskastelua kunnioittava metallimaisema on yhtä pikkunättiä tasankoa, jossa ei jylhiä vuorenhuippuja tai sisuksiinsa imaisevia monttuja vilise. Kunhan nyt leijutaan biiseistä toiseen tasaisen lämpimästi puhaltavan kitarasärön päällä.
Hemmetti, mitä enemmän asiaa ajattelee, niin sitä vihaisemmaksi tässä oikein käy. Kreyskull on nimittäin luonut itselleen suhteellisen virkistävän ja nykyajassa jopa omintakeisen tyylin, jonka puitteissa voisi toteuttaa vaikka minkälaista magiaa. Nyt bändin debyytti jää kaikessa pinnallisessa miellyttävyydessään liian särmättömäksi. Koukkuja löytyy jonkin verran, mutta niistä ei tahdo saada selvää otetta.
Valituksestani huolimatta Year Of The Octopus on kuitenkin aika hyvä ja mielenkiintoinen levy. Sitä kuuntelee mielellään kerrasta toiseen. Itkuvirteni kumpuaakin siitä, mitä kaikkea tämä olisi voinut olla, jos kappaleiden tarttuvuuteen ja vaihtelevuuteen olisi panostettu pari pykälää enemmän. Mahtavuus jää nyt harmittavan lähelle, mutta kuitenkin aivan liian kauas.
Bändin kotisivut
|
