|
JUSTICE: AUDIO. VIDEO. DISCO. / Ed Banger |
|
|
Lähettänyt Janica Brander
Luettu 552 kertaa.
|
|
04.06.2012 |
   3
Ydinkysymys: Miksi Justice löysi valon?
Olen odottanut ranskalaisen Justicen toista levyä kuola valuen vuoden 2007 debyyttialbumi "Crossista" lähtien. Gaspard Augén ja Xavier de Rosnay eivät ole pitäneet turhaa kiirettä kakkoslevynsä kanssa, vaan tuotosta on viilattu huolella ja hartaudella. Niin suurella hartaudella, että lopputulos ei olekaan odottamani ydinnesteitä tihkuva pihvi, vaan ylikypsä, ihan maukas, mutta kymmeniä kertoja aikaisemmin maistettu hiukopala.
"Audio. Video. Disco." on melodisempi ja aurinkoisempi levy kuin synkkä ja kumartelematon "Cross". Levyn aloittava "Horsepower" antaa vielä ymmärtää, että tiukka tykitys alkaa pian. Niin ei kuitenkaan käy. Kappaleet muuttuvat koko ajan kuplivammiksi, ja tanssijalkani alkaa vipattaa. Tämähän kuulostaa ihan Daft Punkilta, välillä lähes Kylie Minoguelta. Voisin hyvinkin kuvitella kiemurtelevani lähes kaikkien levyn biisien tahtiin yökerhossa, mutta jotain Justicen alkuperäisestä viehätyksestä on poissa. En tiedä, onko levyä hiottu niin maanisesti, että särmät ovat karisseet pois matkan varrella, vai haluaako kaksikko todistaa, että he osaavat tehdä synkän konemusiikin lisäksi tarttuvia tanssihittejä. Joka tapauksessa tässä levyssä ei ole sitä rivoutta ja pahaenteisyyttä, johon "Crossissa" rakastuin.
Synkät ja aggressiivisetkin saundit voivat olla tanssittavia, sen Justice on todistanut ihan itse jo vuosia sitten. Kaksikon ura urkeni vuonna 2003, kun he miksasivat Simianin biisin "Never Be Alone". Omaperäinen Justice-saundi alkoi muodostua tämän miksauksen jälkeen, ja Assasin's Greed -peleistä tuttu "Genesis" on tämän myrkyllisen tanssipoljennon huipentuma. Siksi minun on vaikea ymmärtää, miksi Justice haluaa todistaa voivansa kuulostaa Daft Punkilta, kun he kuulostaisivat paljon paremmalta omana itsenään.
|
