|
MEG BAIRD: SEASONS ON EARTH / Wichita |
|
|
Lähettänyt Janica Brander
Luettu 490 kertaa.
|
|
12.04.2012 |
   2
Ydinkysymys: Miksi Baird pelkää rosoja?
Amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Meg Baird kypsytteli toista soololevyään rauhassa viitisen vuotta. Joskus viilaaminen kuitenkin pyöristää musiikista kaikki särmät, ja lopputulos on kaunista, mutta yhdentekevää. Harmi, että lahjakas ja kaunisääninen Baird on uponnut toisella levyllään tällaiseen ylityöstämiseen. "Seasons on Earth" soljuu korvien läpi kuin kuulaasti virtaava puro tai linnunlaulu. Musiikki on kaunista, mutta mitäänsanomatonta.
Bairdin niukan musiikin pääosassa ovat kitara ja lyyrisesti lauletut lyriikat. Baird laulaa sateesta, virrasta, Beatlesista ja Rolling Stonesista, mutta kappaleista ei jää muutaman ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen minkäänlaisia muistijälkiä. Biisien vaihtumista on vaikea huomata, ja levy loppuu ennen kuin musiikki on ehtinyt puhjeta kukkaan. Bairdin ääni on ehkä liiankin kaunis ja virheetön näin simppeliin musiikkiin. Kappaleet kaipaisivat joko lisäkerroksia useammista instrumenteista tai tuhdimpaa tulkintaa.
Kotoisa Mirel Wagner ja konkari Neil Young ovat hyviä vertailukohtia, jotka auttavat ymmärtämään, miksi tämä levy ei sytytä. Wagnerin synkät, huokailevalla lapsenäänellä lausutut kummitustarinat ja Youngin naukuma maailmantuska eivät ehkä ole yhtä esteettisiä kokemuksia kuin Bairdin laulu. Wagnerilla ja Youngilla on kuitenkin aimo annos karismaa, jolla ei aina ole mitään tekemistä kauneuden tai puhtauden kanssa. Baird tuntuu omaksuneen luonnollisen runotytön roolin, kuten muutama sata muutakin naispuolista folk-laulajaa. Huolella viilattu levy kuihtuu pelkiksi kauniiksi soinnuiksi ilman sielua.
|
