|
THE GAMBIT: KAUPUNKISHAMAANI / QGL |
|
|
Lähettänyt Janica Brander
Luettu 518 kertaa.
|
|
17.03.2012 |
   2
Ydinkysymys: Missä ovat vaihtoehdot äijien messuamiselle?
Anssi Lähteenojalla riittää meriittejä kadehdittavaksi asti. On komea englanninkielinen taiteilijanimi The Gambit, puolitoista korkeakoulututkintoa, oma levy-yhtiö ja kansainvälisiä kontakteja. "Kaupunkishamaani" osoittaa kuitenkin, että mittavat taustavoimat eivät vie hyppyä pitkälle, jos musiikki on persoonatonta ja puhkisoitettua kliseetä kliseen perään. Lähteenojan räppi ei ole parhaimmillaan suomeksi, ja levyllä vieraileva Juno peittoaa isännän mennen tullen. Saundimaailma ja tekstien filosofia ovat tyylipuhdasta suomennettua Jay Z:tä ilman omaperäisyyden häivää.
The Gambitin maailma on melko angstinen ja synkän kaunis. Äänimaailma on jylhä, mutta yksitoikkoinen. Tätä messuamista suomiräpissä riittää nykyään kyllästymiseen asti. Asiat ovat huonosti ja tuntuu pahalta, mutta kunnon uhoaminen ja älämölö vievät ikävät ajatukset ainakin hetkeksi pois. Harva artisti tarjoaa mitään ratkaisuja tai vaihtoehtoja kovasti kritisoimalleen maailmanmenolle. Ainoaksi ratkaisuksi jää äijämäinen mökellys ja kaljan kiskominen. Oikein kaunosieluiseksi yltyessään The Gambit kertoo keinotekoisen kuuloisten viulunlirutusten säestämänä, että hänen juurensa ovat klassisessa musiikissa, ja hänen tuntevat ihmiset kyllä tietävät sen. Kuulijalle tämä jäisi kuitenkin epäselväksi, ellei herra erikseen kertoisi asiasta.
The Gambitille on kuitenkin pakko nostaa hattua kunnianhimosta ja loppuun asti viedystä brändäyksestä. Tästä maasta ei löydy turhan paljon muusikoita, joiden kanssa Ice-T ja De La Soul tekisivät yhteistyötä. Ehkä Lähteenojasta tulisi persoonallisemmalle ja lahjakkaammalle artistille loistava tuottaja tai manageri. Hänen oma musiikkinsa jää tuhdista kuorrutuksesta huolimatta laimeaksi.
|
