 Mikä on ainakin kymmenen metriä pitkä, kiemurteleva ja villisti sivuille sätkivä? Vastaus: Yleisön muodostama ja ska- sekä reggaemusiikin tahdissa etenevä letkajenkka The Capital Beatin keikalla. Ja tämä ilmiö on voitu todistaa lukuisia kertoja.
Bändi julkaisi debyyttialbuminsa A Greater Fire vuonna 2009. Alkukesällä 2011 näki päivänvalon toinen pitkäsoitto On the Midnight Wire, jolta lohkaistu sinkku Fistful of Fire on soinut kiitettävästi radiossa. Se oli myös useamman viikon YleX:n Himotuimmat-äänestyksen ykkönen. Suosiota siivitti kappaleelle vierailemaan saatu Don Johnsson Big Bandin nokkamies Tommy Lindgren. Parin vuoden aikana The Capital Beatin suosio, keikkapaikkojen lavat ja yleisömäärät ovat kasvaneet, joten letkajenkkakäärmeellä saattaa olla edessään lihavat ajat.
Miten 8-henkisen ryhmän matka alkoi, miltä tulevaisuus näyttää ja miten ihmiset saadaan jatkossakin kiemurtelemaan? Yhtyeen solisti Fredi Lunden istui alas kahvikupilliselle vastaamaan. Hän paljasti myös haaveensa, joka ei koskaan tule toteutumaan. Sekä sen, mitä yhteistä on The Capital Beatilla, Red Hot Chili Peppersillä ja U2:lla.
Olette monipäinen porukka perusbändikokoonpanoihin verrattuna. Oliko kahdeksan hengen ryhmä se, mitä lähdettiin hakemaan vai lähtikö homma vaan käsistä?
- Kyllä mulla oli visio siitä, että torvet pitää saada. Sitä, että niitä pitäisi olla juuri kolme, en ollut miettinyt. Niin kuin en ollut miettinyt urkujakaan. Mutta alkuvaiheessa aina joku tunsi jonkun ja sitä kautta ryhmän koko kasvoi.
- Kesällä 2007 mä soitin Matille (Mathias Furu, rumpali), että mulla olisi vähän biisi-ideoita, ja niitä sitten kokeiltiin akustinen kitara ja rummut -pohjalta. Seuraaviin treeneihin pyysin Juhon (Virtanen, kitara) mukaan. Sitä seuraaviin tuli Tommi (Ranta, basso). Treenattiin about kerran viikossa ja joka kerta tuli yksi jamppa lisää.
- Ruisrockissa oli nyt tilanne, että meillä oli neljä taustalaulajamimmiä, pari vierailijaa ja ekstrasoittaja. Eli tuplaporukka normaaliin verrattuna. Silloin tuli mieleen, että tämä taisi kyllä olla maksimimäärä.
Olen ymmärtänyt, että tie treenikämpältä keikoille kävi melko reippaasti. Kertoisitko siitä?
- Ska-bändi The Valkyriansilla oli keikka Stadissa ja ne halusi meidät mukaan lämmittelemään. Se sovittiin ennen kuin meillä oli edes nimeä. Se oli vähän sellainen juttu, että keikkajulisteet olivat menossa painoon ja meille soitettiin, että voisitteko te nyt aika pian keksiä jonkin nimen bändille. Eka veto oli Vanhalla loppuvuodesta 2007. Siellä The Valkyriansin keikkamyyjä halusi ottaa meidät myös Fullsteamille. Siitä se aika nopeasti lähti.
- Sen jälkeen tehtiin eka demo ja pantiin se MySpaceen, joka silloin vielä oli kova juttu. Jonkun sattuman kautta jenkkibändi Reel Big Fish kuuli meidän biisin Mr. Armstrong, mikä oli ihan eka biisikin. Ne otti yhteyttä ja kysyi, että voitaisiinko me tulla lämppäriksi niiden alkavalle Skandinavian rundille.
- Tuona vuonna 2009 oli paljon keikkaa ja koko kesä ihan täyteen bookattu. Ennen rundia tehtiin promosinkku, josta kappale Salty Fish saatiin radioihin soimaan.
Tuon vuoden Ilosaarirockin keikkahaastattelu löytyy Yle Areenasta. Siinä esittelette jo parhaat päivänsä nähnyttä pakettiautoa, jolla keikkamatkoja taitoitte. Puhuitte pakusta nimellä "reggaerekka", ja tämä oli siis jo pari vuotta ennen Lord Estin ja Petri Nygårdin biisiä. Onko totta, että te lanseerasitte käsitteen?
- Silloin ei luonnollisestikaan tiedetty vielä tuosta biisistä mitään, joten sanotaan niin, että me lanseerasimme termin. Tuon kesän jälkeen auto oli kyllä siinä kunnossa että morjens. Nyt ollaan siinä onnellisessa asemassa, että pystytään reissaamaan ihan bussilla. On tilaa vähän enemmän eli jos yksi haluaa liikkua tai vaihtaa asentoan, niin kaikkien muiden ei tarvitse.
Haastattelussa toivoitte faneilta lahjaksi juomatelinettä, jotta tölkit pysyisivät pystyssä reggaerekassa. Tuliko sitä koskaan? Entä mitä muuta olette saaneet?
- Ikävä kyllä juomateline jäi saamatta. Muuten tulee joskus pikkuhousuja ja muita tuollaisia perusjuttuja. Yksi fani lähetti Rasta-kahvimukeja. Kun aloimme tutkia asiaa, niin selvisi, että sen niminen huoltoasemaketju löytyy Ruotsista. Varmaan ne oli sieltä viety. Ruotsiksi 'rasta' on kehoitus ottaa tauko, mutta ne mukit sopivat kyllä hyvin meillekin.
- Hauskinta on saada ihan old school -kirje, eikä siis mitään sähköpostia. Sellainen mihin on kirjoitettu runo tai jotain muuta. Ja varsinkin jos näin tapahtuu ulkomailla, niin se on todella hämmentävän hienoa.
Kun bändiin mahtuu paljon persoonallisuuksia, niin reissaamisen on pakko olla joskus rassaavaa. Kuinka usein hermot palavat tai kuinka usein joku hyppää pois bussista ja tulee omalla kyydillä perässä?
- Soittajien lisäksi bussissa on vielä äänimies ja kuski, tietysti. Ja joskus joku keikalla vieraileva artisikin saattaa matkustaa meidän kanssa. Tunnelma on kuitenkin hyvä ja hauska, sellainen road trip -henkinen. Ehkä se iso porukka ja monet erilaiset tyypit onkin juuri se valtti siinä. Kukaan ei ole lähtenyt kesken pois ja tullut omalla autolla perässä.
- Kun rundin jälkeen pääsee taas kotiin ja hihittelee yksinään kaikkea mitä on tapahtunut, niin kyllä sitä välillä vaimo ihmettelee. Ja kun yrittää selittää niin eihän se toimi, huumori on niin sidottu siihen fiilikseen ja omaan porukkaan bussissa.
- Ehkä meidän Akilleen kantapää on se hetki, kun tullaan keikkapaikalle. On vähän liian selkeästi roudausporukka ja ne toiset, jotka menee suoraan takahuoneeseen syömään sipsejä ja juomaan limua kunnes kaikki on valmista. Siinä ei ole ihan sataprosenttinen talkoohenki.
Mitenkäs yhteishenki ja aikataulujen sopiminen silloin, kun on levytyssessioiden aika?
- Aikataulujen sopiminen ei ole vaikeaa. Tämä projekti on jokaiselle ykkösprioriteettina ja se on ollut kyllä tosi hyvä asia. Pohjien äänittämistä varten sovittiin muutamat pitkät viikonloput, jolloin kaikki pääsivät studioon. On tärkeää, että koko bändi on yhdessä, koska silloin saadaan oikea live-tunnelma. Tietysti päällekkäisjuttuja käydään vetämässä erikseen, samoin vierailijat tulevat kun pääsevät.
Millainen projekti uusimman On the Midnight Wire -levyn teko oli?
- Ekat neljä biisiä tehtiin talvella 2010. Sitten tuli niin paljon keikkaa ja kesärundi väliin, että ne piti hoitaa alta pois. Sen jälkeen syksyllä palattiin takaisin studioon. Pari noista aiemmin tehdyistä biiseistä äänitettiin uudestaan. Tekoprosessi oli siis aika pitkä, kun tuo kesä tuli väliin, mutta kun päästiin uudestaan syystalvella studioon, niin sitten siinä meni noin pari kuukautta.
Olet aiemmin kertonut olevasi aikamoinen stressaaja studiossa. Miten nyt sujui?
- Mä olisin varmaan vieläkin tuon kakkoslevyn kanssa studiossa hieromassa, jos vaan voisin. Nyt meillä oli Bommitommi miksaajana ja mä soittelin sille vielä aika myöhäisessä vaiheessa joitain muutosehdotuksia. Hän sanoi, että jos nuo ovat ainoita asioita, joita mä biiseissä kuulen, niin sitten ne ovat todella fine. Viimeisten miksausten kanssa soittelin bändin jäsenillekin, että kuuletteko te tässä ja tässä kohdassa jotain häikkää, mutta eivät he kuulleet.
- Itse kun saa päähän jonkun jutun, niin siitä kasvaa ihan suhteeton, kivitalon kokoinen moka. Tuntuu, ettei pysty kuuntelemaan koko kappaletta. Mutta kun pitää kuukauden paussin, niin uudella kuuntelukerralla ei enää itsekään löydä mitään virhekohtia. Mun taidemaalarifrendi puhui ihan samasta asiasta. Joskus hän haluaa muuttaa ihan pikkujutun taulusta, mutta lopulta joutuukin tekemään sen ihan uusiksi.
 Kuulostaa melkein mahdottomalta uskoa, varsinkin kun on nähnyt teidän keikkoja. Tuntuu kuin te kaikki olisitte vain jammailemassa lavalla ja pitämässä hauskaa ilman huolen häivää. Melkoinen kontrasti verrattuna studiotilanteeseen, eikö totta?
- Keikkatilanne on ihan eri. Siihen vaikuttaa niin paljon se energia, mitä yleisöltä tulee. Ei siinä voi asettaa tavoitteita tai mennä lavalle suorittamaan. Kokoonnumme kyllä yhteen ja mietimme nopeasti, jos on jotain uusia juttuja, mutta pääsääntöisesti menemme yleisön eteen pitämään hyviä bileitä samalla tunnelmalla kuin mikä on keikkabussissa.
- Rytmimusiikkiin kuuluu sellainen mentaliteetti, ettei ota liian tosissaan vaan nauttii. Ja tuossakin mielessä on rikkaus, että porukkaan mahtuu niin erilaisia tyyppejä. Rytmiryhmä on tosi reggae-painotteinen, fonisti on maanviljelijä Orimattilasta ja kitaristin tausta on punkin puolelta. Jos joku kävisi meidän treeneissä katsomassa, miten tarkasti siellä hierotaan juttuja, miten paljon kaikkea mietitään ja treenataan, niin sitä vakavuutta ei ehkä uskoisi.
Miten näet bändin kehittyneen näinä parina vuotena debyytin ja uusimman albumin välillä?
- Soittotaito, tiukkuus ja rullaavuus ovat kehittyneet tosi paljon, koska live-bändihän me olemme. Ekan levyn aikaan oltiin aika nuori yhtye. Silloin etsittiin vielä vähän paikkaa ja keikoilla mentiin pää edellä ja runttausmeiningillä, täysillä, mutta nyt luotettaan itseemme enemmän. Se vaatii paljon, että saa hitaan biisin keinumaan ja toimimaan hyvin. On tärkeää saada keikkaan mahtumaan vauhdin lisäksi myös aaltoliikettä ja eri sävyjä.
- Ekan levyn kanssa toin melko valmiit ideat studioon, mutta nyt saatoin heittää ilmoille raakileen, jota sitten aloimme kehitellä yhdessä. Rytmiryhmä on todella taitava, heillä on visiota ja he osaavat rakentaa hienoja juttuja. Tunnemme toistemme vahvat puolet ja osaamme hyödyntää niitä nyt paremmin.
Soittamanne musiikki on hyvin valoisaa ja aurinkoista näille leveysasteille. Mistä te bändinä ammennatte positiivisuuden talvella studiossa?
-Meidän persoonista löytyy varmasti syy, sen takia me olemme tähän musagenreen päätyneet. Olemme valoisia tyyppejä ja koitamme kaivaa aurinkoisuuden ja kesämeiningin talvellakin. Suurin osa biiseistähän levytetään talvella. Kyllä siinä fiiliksessä voi treenikselle pääsyn jälkeen olla vähän hakemista, kun ensin on tultu lautalla Suomenlinnaan kapeaa väylää pitkin jäät kolisten ja sitten kahlattu lumessa studiolle.
- Se musiikki, mitä itse kuuntelee, vaikuttaa myös paljon. Kuuntelen aika paljon duurivoittoista ja positiivista musaa. Ja se, mitä itsestään laittaa likoon, kuuluu lopputuloksessa. Vaikka emme ole synkistelijöitä, meille on sanottu ulkomailla, että kyllä meidänkin musiikissa kuuluu tietty molli ja slaavilainen melankolisuus. Täältä pohjoisestahan me olemme, ei omaa alkuperäänsä pääse karkuun.
Vaikutatte aika yhtenäiseltä ja tiiviiltä porukalta. Vietättekö vapaa-aikaannekin yhdessä, käyttekö esimerkiksi hengailemassa Orimattilassa?
- Ollaan me välillä oltu jengillä Orimattilassakin. Tai sitten käymme muilla keikoilla tai treeniksellä ihan vaan jammailemassa muiden biisejä. Sitten kun on paljon omia keikkoja ja rundi päällä, niin välipäivät menevät ihan erillään. Keikoilla ollaan niin tiiviisti jätkien kanssa vaikkei ahdasta reggaerekkaa enää olekaan, että aika paljon se parisuhdetta muistuttaa. Voi hyvin ymmärtää senkin, että joskus bändit hajoavat tai porukka vaihtuu.
Suomessa kiertävät nykyään melko isot ryhmät. Jätkäjätkät ovat vakiinnuttaneet paikkansa, eikä heille ihan pieni lava tahdo riittääkään. Jukka Poika ja Raappana liikkuvat Sound Explosion Bandin kanssa. Kymmenen vuotta sitten tuollainen isompi ja keikkapaikat aina täyteen vetävä bändi oli Ultra Bra, eikä muita oikein tule mieleenkään. Mitä tämä sinusta kertoo?
- Rytmimusiikki, mihin yleensä liittyy isot porukat, näyttää voivan aika hyvin ja olevan suosittua Suomessa. Se on tosi hyvä juttu, bändit työskentelevät enemmän yhdessä ja saavat vetoapua toisiltaan. Mekin ollaan yritetty pitää levyillä se meininki, että oman porukan lisäksi on vierailijoita ja välitöntä jammailumeininkiä. Kun samoilla treeniksillä hengaillaan, niin hyvähän siinä on pyörähtää.
Historianne ei ole vielä kovin pitkä, mutta millaisia kohokohtia näihin vuosiin mahtuu? Tai milloin on tullut sellainen tunne, että hommahan toimii?
- Puhuin hetki sitten rumpalin kanssa juuri tästä. Kyllä niitä kohokohtia on, esimerkiksi Kuopion keikka joku aika sitten. Vieraslistalla ei ollut ketään tuttua, mutta sitten ennen keikan alkua kuultiin huudot takahuoneeseen ja tajuttiin, että siellä onkin tosi paljon jengiä.
- Saatiin myös videoklippejä Turun keikalta, missä laulatin yleisöä Mr. Armstrongin tahdissa. Koko sali lauloi mukana. Silloin katsoin muita kundeja, kaikki olivat hangonkeksinä ja ihan että ”mitä vittua oikein tapahtuu?!”. Tätä me ollaan vedetty itse jossain treeniksellä, mutta nyt jengi laulaa sitä täällä ja tuntee sanat.
- Ja tietysti uuden videon saaminen MTV:lle soittoon oli iso juttu. Se on huikea tunne, kun näkee oman videon ja sen kanavan logon, mitä on koko lapsuuden ja nuoruuden tsiigannut.
- Uusimmalla levyllä on kappale Sweet Sweet, millä laulaa afrikkalainen suurkuoro. 28 toinen toistaan tummempaa ja matalampaa mies- ja naisääntä. Olen diggaillut heitä pitkään, ja tuo kuoro on tehnyt taustoja muun muassa U2:lle ja Red Hot Chili Peppersille. Kun lopulta sain käsiini ne raidat, jotka tämä kuoro oli äänittänyt Johannesburgissa, niin eihän sitä oikein pystynyt käsittämään. Siellä he laulavat niitä sanoja ja sitä biisiä, mitä itse olen näpytellyt talvella kotisohvalla. Jos tästä ei pääse enää eteenpäin, voin silti olla jo ylpeä.
Paljon radiossa soineelle singlelle Fistful of Fire saitte vierailijaksi DJBB:n Tommy Lindgrenin. Tunnetteko toisenne hyvin entuudestaan vai miten yhteistyö sai alkunsa?
- Vuonna 2010 oltiin keikalla yhdessä. Ja kun tätä biisiä tehtiin uudelle levylle, niin tuli mieleen, että tähänhän sopisi hyvin Tommyn säksättävä tyyli. Otin yhteyttä ja hän pyysi lähettämään biisin kuunteluun. Vaikka Tommylla oli kiirettä oman levyn ja Felix Zengerin kanssa, hän piti Fistful of Firea menevänä rallina ja lupasi tulla vetämään sen.
- Se oli merkkipaalu meille, koska Tommy ja DJBB ovat tehneet hienoa työtä täällä Suomessa jo niin pitkään. Hän on hieno tyyppi ja jeesannut meitä muutenkin. Tommy oli mukana akustisesti vedetyllä promorundilla, missä soitettiin Fistful of Fire, samoin kuin esimerkiksi Ruisrockin keikalla ja tietysti musiikkivideolla.
Onko muita artisteja, joiden kanssa haluaisit The Capital Beatin tekevän yhteistyötä?
- Redrama eli Lasse Mellberg on mun vanha koulufrendi, pari vuotta vanhempi. Hänen kanssaan olisi hieno tehdä jotain yhdessä ja ollaan siitä jo puhuttukin. Yksi iso haave olisi ollut myös tehdä joku duo Amy Winehousen kanssa, kun kerran tiesin hänen olleen kova ska-diggari. Piti ihan piruuttaan ottaa yhteyttä siihen suuntaan, mutta nythän se on turhaa. Se olisi ollut tosi kova juttu. Hän toi vahvasti esiin ja sytytti uudestaan tuollaisen soulahtavan naislaulun.
Miltäs tulevaisuus näyttää The Capital Beatille?
- Syksy ja talvi ovat kirjoittamisvaihetta, kun kerran kesät menevät keikoilla ja muissa jutuissa. Nyt on menossa aktiivinen kirjoittamisvaihe, mutta kyllä siihenkin fiilis aina vaikuttaa. Kun saa yhden hyvän biisin valmiiksi, niin sitten on helpompi saada luotua uutta.
Entä ulkomaat? Olet kertonut aikaisemmin, että olette esiintyneet myös Suomen ulkopuolella.
- Joo. Ollaan oltu esimerkiksi Venäjällä, Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Baltiassa.
- Joulukuussa 2010 kävi tsägä. Meillä oli maanantaikeikka Virginissä ja siellä oli esiintymässä myös Lapko, jota oli kuuntelemassa ison keikkamyyntitoimiston tyypit Saksasta. He eivät tienneet meistä mitään, mutta näkivät kuitenkin keikan ja pyysivät sen jälkeen levyn. Kesällä sieltä sitten otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että levy soi Saksan toimistolla päivittäin ja kyllä heitä kiinnostaisi myydä meitäkin. Hyvää tuuria, mutta sitähän tarvitaan.
- The Capital Beat on niin iso porukka, ettei meitä kannata umpimähkään mihinkään Dresdeniin keikalle heittää. Siinä ei olisi mitään järkeä, mutta joku lämppäysrundi voisi toimia hienosti. Nyt hierotaan yhteistyötä ja kyttäillään mahdollisuuksia. Ja hyvältä näyttää!
|
