Lähettänyt Jussi Riihimäki
Luettu 800 kertaa.
|
|
08.08.2011 |
 Turun Kaupunginteatterissa on tungosta. Liikehtivien ihmisten keski-ikä on heittämällä 50-vuoden par...pahemmalla puolella. Kauluspaitoja ja vaaleita khakihousuja, harvenevia tukkia ja laittautuneita naisia. DBTL:n kohdalla on joskus moitittu sitä, ettei selvää profiilia oikein ole vaan kaikki käy, ja samankin lavan illan esiintyjät eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Toisille se on voitto. Ilman DBTL:n liberaalia artistipolitiikkaa emme varmaan olisi täällä. Nyt nimittäin teatterin suurella näyttämöllä on aloittamassa musisoinnin muuten lähes keikkailematon yhtye, joka vetoaa juuri näihin keski-ikäisiin aulassa tungeksijoihin: Kaseva.
Melodista pop-rokkia soittavan Kasevan aktiivivuodet olivat 70-luvun alusta 80-luvun alkuun, ja bändi levytti kolme studioalbumia. Vuonna 1982 ilmestyneen Meidän huoneessa -levyn jälkeen Kaseva lopetti. Yhtyeen toinen nokkamies ja biisinikkari Asko Raivio hukkui seitsemän vuotta myöhemmin. 2000-luvun alussa Kaseva aloitti taas keikkailun.
En ole kuuminta kohderyhmää, mutta näin taitavaa soittamista kuuntelee kyllä ilokseen. Ja monet kappaleet ovat tietysti tuttujakin. Pakahduttavasta melankoliasta huolimatta useat laulut sisältävät hersyvän mustaa huumoria. Keikan avaa kappale Pena, ja yleisö on haltioissaan. Haltioituminen säilyy loppuun saakka. Monet vuosikymmeniä kestäneet klassikot, kuten Mari, Striptease-tanssija ja Maailma elää, saavat pitkään jatkuvat aplodit.
Bändiä johtaa ja päävastuun laulusta kantaa 12-kielistä akustista kitaraa soittava Mikko Jokela. Sähkökitaraa soittaa Tapio Rauma, bassoa Jouko Järvinen ja rumpuja Nils Jokela. Teatterin akustiikka tuo varmasti oman lisänsä, mutta soundi on muutenkin puhdas ja kirkas, pieniä yksityiskohtia myöten. Siinä on jotain mennyttä ja vanhahtavaa, jonka siivittämänä tunnelma vie silmät kiinni pannessa suoraan 70-luvulle. Myös kolmen miehen stemmalaulu täyttää teatterin tilan kauniisti. Välillä savukoneen puskemat kiehkurat kehystävät nelikkoa.
 Kaikki tämä sopi hyvin vanhojen herrasmiesten jäyhään karismaan ja vähäeleisyyteen. Jaloissa ovat hillityt bootsit ja farkut kiipeävät ylhäälle. Eikä kitaristikaan Joku jota rakastan -kappaleen yhteydessä esittämänsä soolon aikana intoile vaan ottaa askeleen sivummalle ja antaa tulla sormiensa kyllyydestä. Tyynesti. Hallitusti. Osa keikalla kuulluista kappaleista on covereita ja pieni rautalankavingutusvaihekin käydään läpi. Varsinaisen keikan päätyttyä bändi taputetaan seisoaltaan takaisin. Reilusti yli tunnin mittaisen keikkaan mahtuu siis paljon haikeaa tunnetta ja kauniita melodioita, joista kirkkaimpana kruununa soi ehdottomasti Tyhjää, jonka Vesa-Matti Loirikin levytti Ivalo-albumille. Tuossa kappaleessa sisältö ja muoto lyövät niin onnistuneella tavalla kättä, että se hakee kauneudessa vertaistaan suomalaisen popmusiikin historiasta.  |
