Ydinkysymys: Kannattaako Velvet Sixin hioa tiettyjä efektejä lisämenestystä ajatellen?
Velvet Sixin esikoisessa on samaa synkkää hekumaa kuin HIMin Razorblade Romancessa. Sanoisinpa, että Dark City Nightlife melkein peittoaa Razorblade Romancen. Kyseessä on kokkolalaisyhtyeen omakustanteena julkaistu debyytti, joten ei parane kuin ihmetellä, kävikö tässä hyvä säkä vai onko levy tarkan ”bisnes”vainun tulos.
Vaikka paikoin materiaali häpeämättömästi HIMiltä kalskahtaakin, niin mikäs siinä kun kerran onnistuu vetämään setit kutkuttavammin kuin esikuva itse. Vokalisti Olle Walleniuksen paikoin karhea tulkinta tuo mieleen myös Jim Morrisonin ja Billy Idolin kaltaiset sedät, joten pelkästä HIM-hehkutuksesta on turha jauhaa. Levyn alkupuoli jyrähtää mielestäni hieman muutamaa loppubiisiä paremmin. Erityisesti Sleep With Me nostaa fiilikset (ja heittänee vielä useat rintsikat) kattoon. Discoballs taas on omiaan tartuttamaan kertosäkeen päähän useammaksikin päiväksi vatsanpohjasta riipaisevine pianointroineen.
Makuasia tämäkin, mutta parit tönköt eurohitti-taustat joissakin kohdissa hämmentää. Piano-osuudet sen sijaan tuovat toivottua tunnelmaa ja nostalgiaa kokonaisuuteen. Ei siis lainkaan huono veto debyytiksi ja odottaisinkin yhtyeeltä lupaavaa materiaalia jatkossakin, mikäli samat soitannolliset ja tulkinnalliset lahjat pysyvät ennallaan. Jos suuremmille markkinoille tähdätään, mikä tältä yhtyeeltä on täysin mahdollista (ellei jopa suotavaa), suosittelisin kuitenkin heivaamaan liialliset apinoinnit soundista pois. Vaikka sitten ottamalla sitä Morrisonin karheutta enemmän tunnelmaan mukaan.
