Vantaalla nykyään vaikuttava, mutta alun perin oululaislähtöinen Kinetik Control edustaa uuden sukupolven suomalaista rockia. Kansainvälisessä soundissa on sekä tyylitajua että tuntuvia melodioita, mutta ennen kaikkea myös monipuolisuutta ja rohkeutta, eikä persoonallista kulmaa ole pyritty hiomaan sileäksi. Haastatteluun vastasi yhtyeen perustaja, laulaja/kitaristi Sauli Vuoti.
Mielestäni yhtyeenne uuden levyn suurin vahvuus mutta samalla ehkä myös suurin heikkous on kappalemateriaalin laajuus. Älkää ymmärtäkö väärin, sillä heikkoudella viittaan siihen, että löytyykö nykypäivän ihmisiltä ymmärrystä kuunnella albumeja, jotka pitävät sisällään paljon erilaisia vaikutteita?
- Minä uskon ja toivon, että löytyy. Musiikkibisneksen nykytilanne ei ole ruusuinen, ja monet ovat sortuneet hätäratkaisuihin eivätkä uskalla esiintyä omana itsenään. Me olemme tehneet juuri päinvastoin, emmekä ole turhaan yrittäneet muuttaa lopputulosta luonnottomaan suuntaan. Musiikkimme on rehellisesti juuri sitä mitä se on, ja siellä kuuluu pätkiä sieltä täältä kaikesta siitä musiikista, josta me itse pidämme. Se on mielestämme ainoa tapa selvitä nykytilanteessa.
Levyn jokainen kappale pitää sisällään selvän teeman, ilmiselvästi harkitun sellaisen. Jokainen levyn kappale myös jää soimaan päähän, joten musiikista jää siten hyvin luonnollinen ja harkittu kuva.
- Me uskomme edelleen albumiformaattiin, mutta myös siihen, että jokaisen kappaleen pitää seisoa myös omilla jaloillaan. Albumikappaleita voi olla, mutta jokaisen kappaleen voi myös rakentaa kuin se olisi single. Säveltäessäni en niinkään mieti yksittäisten kappaleiden rakenteita tai albumikokonaisuutta vaan pyrin siihen, että jokaisessa kappaleessa on omanlainen tunnelmansa ja että kappale toimii niissä viitekehyksissä erinomaisesti. Rakenne voi sitten olla ihan miten simppeli tahansa.
Te tulitte debyyttilevyllänne tunnetuksi nimenomaan konevaikutteista. Konevaikutteet ovat nyt kadonneet, mutta musiikin perusainekset ovat muuten samankaltaiset. Linjanne on ehkä hieman pehmentynyt ja siirtynyt vielä rockimpaan, menevämpään suuntaan. Miksi näin?
- Konehommiin tuli kyllästyttyä, koska ne rajoittivat kappaleita liikaa ja koko konehommasta tuli meille rasite. Niistä tehtiin joskus vähän turhankin suuri haloo, vaikka ne olivat vain pieni lisämauste. Me pidämme popista, rockista ja tietyntyyppisestä metallistakin, joten pyrimme yhdistämään nämä jossakin meille luontevassa keskipisteessä, joka sattuu tällä hetkellä olemaan rock-musiikki.
Minusta tuntuu, että teidän musiikissanne ei kuulu niinkään metallimusiikin vaikutus, vaikka soundit ovat välillä hieman raskaammat. Melodioiden tunnelmat ovat vahvasti popmusiikissa. Klassinen musiikki loistaa myös poissaolollaan.
- Pidän kyllä tietynlaisesta metallimusiikista ja myös klassisesta musiikista, mutta olen halunnut sivuta sellaiset jutut Kinetik Controlissa. Mielestäni metallimusiikki pohjaa usein klassiseen musiikkiin, kun taas rockin juuret ovat bluesissa. Bluespohjaisuus on myös raskaassa rockissa minulle se merkitsevä tekijä, jonka perusteella artistista joko kiinnostuu tai ei. Elvis ei ollut rockin kuningas vaan Chuck Berry on, Vuoti nauraa. Värväsitte uudelle levyllenne tuotantoapua Michael Monroelta ja Jarkko Martikaiselta. Minkälainen vaikutus kyseisillä herroilla oli lopputulokseen?
- Michael Monroe ja myös Tracey Lipp auttoivat lausumisasioissa, joista saimme edellisellä levyllä huutia. Debyyttilevyllä oli niin paljon muistettavia asioita ja opettelua sekä ulkomusiikillisia seikkoja, ettei ehtinyt tulla mieleenkään keskittyä johonkin sellaiseen asiaan kuin lausumiseen. Monroe auttoi myös tietynlaisessa kappaleiden loogisuuden etsimisessä ja sanoitusmaailman selkeyttämisessä. Kenelläpä toisella suomalaisella olisi yhtä pitkä kokemus rockmusiikista. Monroe tietää paljon ja on nähnyt kaikenlaista, ja hänen neuvonsa olivat todellakin kultaisia. Martikainen antoi puolestaan lauluvalmennusta ja työkaluja, joiden pohjalta on helppo rakentaa uusia juttuja myös tulevaisuudessa. Molemmat herrat ansaitsevat suuren kiitoksen panoksestaan ja avunannostaan.
Levymyynti on tällä hetkellä hyvin hiljaista, markkinat täyttävät nykyiset ja entiset Idols-artistit. Miten musiikkibisnes voi toipua tästä? Miten ihmiset saataisiin taas ostamaan levyjä? Ovatko Idolsit kaiken paha ja alku?
- Niin, on tosiasia, että uutta musiikkia ei pitäisi pystyä saamaan kuin asiallista korvausta vastaan. Siinä on perusajatus, jonka kautta alan bisnesammattilaisten tulisi asiaa lähestyä. Musiikkia ei pitäisi pystyä saamaan ilmaiseksi, ja Spotifystä, Nokian musapuhelimista ja muista striimauksista pitäisi saada asiallinen, radiosoittoon verrattava korvaus. Muutenhan musiikkia ei voi enää tehdä. On aivan käsittämätöntä, että Comes With Music ja Spotify ovat saaneet juttunsa läpi. Puhumattakaan nettipiratismista. Mutta toki hinnat voisivat laskea, jos turhat välikädet karsittaisiin pois. Välillä valitettavasti tuntuu siltä, että musiikkibisnes pyrkii ratkaisemaan ongelman rahastamalla artisteja. Ongelma ei nimittäin ratkea riistämällä kaiken mahdollistavaa voimavaraa. Totuushan on, että isot levy-yhtiöt saavat rahaa Spotifystä mutta heidän artistinsa eivät. Koko palvelu tuntuu epäilyttävältä.
- Idolseja on turha syyttää mistään, sillä on hyvä, että edes jonkun levyjä vielä sentään ostetaan. Tietysti ei ole oikein, että nykyään Idolsien ja muidenkin asioiden välityksellä viestitetään sellaista virheellistä kuvaa, että musiikki olisi vain nuorten ja kauniiden ihmisten etuoikeus. Näinhän ei tietysti ole, koska valtaosa hyvästä musiikista tulee jostain aivan muualta, useammin niiltä vanhoilta ja rumilta. Minusta tekeminen ja sen oman tekemisen esittäminen ovat luonteva kokonaispaketti, ja arvostan eniten sellaisia artisteja, jotka kykenevät näihin molempiin.
Mistä luulet johtuvan sen, että nykypäivänä bändejä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin?
- Laitteet ovat halpoja, äänittäminen on uusien ohjelmien myötä helppoa ja nettiin voi laittaa musiikkia tarjolle ihan kuka vaan. Mutta liian huterasti tehty ja julkaistu musiikki on heikentänyt musiikin kokonaisarvostusta, koska liian moni haluaa nykyään tehdä musiikkia, vaikka ei olisi mitään lahjojakaan. Materialismia lietsotaan ulos joka tuutista, mikä ajaa ihmisiä musiikin pariin myös vääristä syistä, kun haetaan helppoa julkisuutta ja leuhkimisvoimavaroja. Ennen äänittäminen oli kallista ja musaa oli vaikeampi saada esille, niin sitä ei tehty heikoin perustein, vaan täysin tosissaan ja motivoituneena. Levy-yhtiöt kykenivät säätelemään musiikin laatua. Nykyään säätelevää tahoa ei ole, vaan pelikenttä on täysin vapaa, mistä johtuen on entistä vaikeampaa löytää sitä oikeasti hyvää musiikkia.
Levyn sanoituksissa kritisoit rahan ja vallan himoa. Ovatko yhteiskuntamme keskinäinen arvostus ja kunnioitus kadonneet?
- Siltä pahasti vaikuttaa. Näkeehän sen esimerkiksi politiikassa, kun kukaan ei halua enää olla duunari, vaan sairaanhoitajat ja telinehakkaajat haluavat olla jotain parempaa ja äänestävät puolueita, jotka kannattavat rikkaiden vähäistä verotusta. Tällä tavalla ihmiset sahaavat omaa oksaansa. Jokainen haluaa olla tähti ja julkkis, rikas ja kuuluisa. Jotkut BB:ssä olleet tyypit kuvittelevat olevansa jotain, vaikka ne on täysiä nollia. Jos miettii jotain sellaisia ammatteja kuin vaikkapa taksikuski, siivooja tai putkimies, niin niiden tärkeyttä on turha aliarvioida. Ne ovat takuulla yhtä tärkeitä ellei jopa tärkeämpiä, kuin vaikkapa pörssimeklari, talousanalyytikko tai pikkufirman pomo. Taksikuskit huolehtivat siitä, että kaikki ihmiset, statuksesta riippumatta, pääsevät milloin tahtovat ja mihin tahtovat. Ja menipä mihin tahansa julkiseen paikkaan tai vaikka työpaikalle, niin kyllä se vaan on hienoa, että joku on siellä siivonnut. Jos käy vaikka Venäjällä, huomaa äkkiä, kuinka suuri merkitys ympäristön siisteydellä on mielen hyvinvointiin.
Edellinen levynne sai mediassa kaikenkirjavia arvosteluja, ylistäviä ja myös negatiivisia. Oletko itse tyytyväinen levyyn? Omaat kokemusta myös musiikkilehden päätoimittajana. Minkälaisena pidät suomalaisen musiikkijournalismin nykytilannetta yleisellä tasolla? Entä perustamasi Inferno-lehden kehitystä?
- Olen levyyn tyytyväinen, vaikka pakko myöntää, että tuotanto on varsin heikkolaatuista. Tietysti tästä on turha viime kädessä syyttää ketään muuta kuin itseään, mutta toki olisin toivonut isolta studiolta hieman enemmän rahalle vastinetta ja vastuuta debytoivan artistin tekemisistä.
- Tilanne musiikkijournalismissa on parantumassa, mutta peräänkuuluttaisin lisää tietynlaista avoimuutta ja objektiivisuutta, jota ei valitettavasti ole vielä tarpeeksi. Ihmisillä on liikaa pätemisen tarvetta, sillä musiikkiaiheisen tekstin perustana pitäisi olla musiikki eikä kirjoittajan oma ego ja mielipide. Harvalla nimittäin on näin pienessä maassa sellaisia kredentiaaleja, että voisi asettua jotenkin musiikintekijöiden yläpuolelle. Tietysti se vaatii sitä todellista ymmärtämistä, että kykenee ja uskaltaa keskittyä pelkkään musiikkiin. Jos joku kriitikko ei pidä jostain tietystä levystä ja joku toinen taas pitää, niin se joku toinen ymmärtää paljon paremmin sitä mitä artisti on ajanut takaa.
- En ole seurannut lehteä systemaattisesti pitkään aikaan, mutta aina silloin tällöin se on sattunut jostain käsiini ja yleensä olen vilkaissut, mitä kuuluu. Täytyy sanoa, että se avarakatseisuus ja monipuolisuus joita ajoin sisään, ovat valitettavasti kadonneet. Tilalle on tullut jäykkyyttä ja kapeakatseisuutta, joita puolestaan aina vihasin. Ihmiset ovat nykyään tarpeeksi fiksuja kuunnellakseen musiikkia laidasta laitaan, eikä kapeakatseisuus toimi millään elämän osa-alueella, niin miksi se siten toimisi musiikissakaan.
Onko metallimusiikki vielä mielestäsi vaarallista?
- Ei se enää ole. Muistan kun esimerkiksi vielä yläasteiässä metallimusa oli koulun alimpien lurjusten musiikkia. Ylipainoinen kaveri, joka diggasi Irwiniä ja Kake Randelinia, sai enemmän arvostusta luokkatovereiltaan kuin me metallimusan ystävät. Nythän tilanne on täysin eri, metalli on turvallista ja kaupallista musiikkia, jossa noudatetaan tiettyjä sääntöjä. Perheet kuuntelevat yhdessä jouluaattona hevimusaa. Hevi on nykyään myös identiteettikysymys. Kulttuurillinen yhteenkuuluvuus on ajanut musiikin ohi. Ennen kyse oli musiikista ja bänditkin olivat keskenään erilaisia ja persoonallisia. Nyt jokaisella menestyjällä on kintereillään sata perässähiihtäjää.
Kinetik Control ei onneksi kuulu näihin perässähiihtäjiin, sillä ”Only Truth Remains” on energinen ja puoleensavetävä rock-albumi, jolla yhtye tunnelmoi täysin omilla ehdoillaan.
Vantaalla nykyään vaikuttava, mutta alun perin oululaislähtöinen Kinetik Control edustaa uuden sukupolven suomalaista rockia. Kansainvälisessä soundissa on sekä tyylitajua että tuntuvia melodioita, mutta ennen kaikkea myös monipuolisuutta ja rohkeutta, eikä persoonallista kulmaa ole pyritty hiomaan sileäksi. Haastatteluun vastasi yhtyeen perustaja, laulaja/kitaristi Sauli Vuoti. 
Värväsitte uudelle levyllenne tuotantoapua Michael Monroelta ja Jarkko Martikaiselta. Minkälainen vaikutus kyseisillä herroilla oli lopputulokseen?
Levyn sanoituksissa kritisoit rahan ja vallan himoa. Ovatko yhteiskuntamme keskinäinen arvostus ja kunnioitus kadonneet?