TIMO RAUTIAINEN: EN OO KEITTÄNY ENKÄ MYYNY / King Foo
Lähettänyt Kari Koskinen Luettu 993 kertaa.
01.10.2010
4
Ydinkysymys: Kaipaatko loputonta jynkkyä? Mene kaipaamaan sitä jonnekin muualle.
Noniin, viimeistään tässä vaiheessa Niskalaukauksen mainitseminen Timo Rautiaisen soololevyjen yhteydessä alkaa olla turhaa. Vaikka Niskiksen ajoilta tuttua raskastelua ja jynkytystä on vieläkin toki mukana, niin seuraksi on saatu jo sen verran laaja-alaista materiaalia ja sävykkyyttä, että ero Rautiaisen kahteen ensimmäiseen soololevyynkin on harvinaisen selvä.
Avausraita Anarkisti aloittelee reissun tylsähköllä junttaamisella, jonka pelastukseksi koituu sanoituksien terävä piikittely otsikon viitoittamaan suuntaan. Seuraavana kuultava sinkkubiisi Bacchuksen tiellä jatkaa sekin vielä melko yllätyksettömillä, joskin sinänsä maistuvilla ja erityisesti laulumelodioiltaan maistuvalla vesillä, mutta kolmantena kuultava Australia sekoittaa paletin jo totaalisesti uusiksi. Kaksi kolmasosaa kappaleesta kulkee vain laulun ja akustisen kielisoittimen (mandola?) kantamana, jota seuraa sähköllä vahvistettu kliimaksi ja kuin suoraan Lynyrd Skynyrdin levyltä pöllitty soolo. Hienoa!
Neljäs kappale Pääsenkö taivaaseen? edustaakin sitten jo osastoa, jonka äärellä viimeistään tajuaa Rautiaisen ja kumppanien idealaarin runsauden. Herkästi alkava kappale saavuttaa vähitellen paatoksellista painavuutta, jonka ainoa miinus tulee ajoittain väkisin väännetyn kuuloisista laulumelodioista. Helvetin komea soolo, erinomaiset uskoon ja sen puutteeseen liittyvät sanoitukset ja kauttaaltaan synkeän koskettava tunnelma nostavat biisin kuitenkin liki täysien pisteiden kategoriaan. Helvetin komeaa ja syvää tavaraa.
Välipalana tarjoiltava Kuningas edustaa suoraviivaisempaa ja raskaampaa rokkipalaa ilman sen syvällisempiä musiikillisia tai sanoituksellisia oivalluksia. Kappale ei ole huono, mutta sen ainoaksi ansioksi jää kontrastin luominen seuraavana kuultavaa veisua vastaan. Peilin edessä nimittäin osuu äärettömän hienon ja erikoisuudessaankin aika tarttuvan melodiansa avulla liki täydellisyyden ytimeen. Verkkaisesti etenevä rytmi, kertosäkeessä peliin heitettävä särö ja jälleen kerran sydäntä koskettava tunnelma osuvat ainakin tässä osoitteessa lujaa.
Nopeammin rokkaava ja komealla kertosäkeellä varustettu Sukujuhla antaa kuulijalle pienen hengähdystauon syvällisempien muhinointien välissä, kunnes Ikääntynyt soittomies putsaa taas pöydän. Kappaleen sanoitukset sivuavat taatusti Rautiaisen omia ajatuksia, vaikka sanat ja idea ovatkin syntyneet Jukka Virtasen kynästä. Fagotille sovitettu ja surumielisesti elämää pohdiskeleva veto on varsin kaukana perinteisestä bändi-ilmaisusta, mikä on tässä tapauksessa vain ja ainoastaan positiivista.
Omaelämänkerrallinen Minä niputtaa yhteen Rautiaisen taivalta hieman melankolisesta suomirokista muistuttavalla nuotilla. Levyn parhaimmistoa kappale ei ole, mutta kunniakas päätös levyn varsinaiselle annille tästä huolimatta.
Bonusraitana kuullaan vielä versiointi Ismo Alangon kappaleesta Hetki hautausmaalla, jonka alkutörähdykset saattoivat minut levyä ensimmäistä kertaa kuulokkeilla yöllä kuunnellessani liki sydänkohtauksen partaalle. Puolinukuksissa nautittuna sekä kappaleen sanoitukset että eriskummallinen musiikki vaikuttavat lähinnä pelottavalta ja kierolta. Päiväsaikaan vaikutelma ei ole läheskään samanlainen, mutta illemmalla se jättää jälkeensä surullisen ja hämmentyneen olon. Mitähän helvettiä tässä tuli juuri kuultua? Erityisesti pari ensimmäistä liki improvisoidulta kuulostavaa minuuttia ovat suoraan sanoen aika karseaa paikallaan polkemista, mutta laulun ja sanoman astuessa peliin alkaa selkäpiitä kourimaan. Okei, onhan tuo nyt täysin irrallinen ja levyn muuhun antiin sopimaton veto, mutta bonusraitana se korostaa omalla tavallaan Timo Rautiaisen lopullista irtiottoa menneisyytensä kahleista.
En oo keittäny enkä myyny on yllättävän monipuolinen ja arvaamattomasti sovitettu kiekko. Mielenkiintoista on myös huomata, että vaikka rokkibiiseillä onkin oma muuta materiaalia tasapainottava paikkansa, niin parhaimmillaan Rautiainen on hivenen synkeämmissä ja rauhallisemmissa kappaleissa. Tervehdinkin tätä uutta suuntaa ilotippa linssissä, sillä tätä levyä tekee mieli kuunnella nimenomaan kuulokkeet päässä ja mielellään pimeässä keskittyen.
Sanoitusapua on saatu laajalta rintamalta ja sävellysapuna, basistina sekä tuottajana toiminut Valtteri Tynkkynen vaikuttaisi olevan myös juuri oikea mies maestron rinnalle. Toivoa sopiikin, että tällä levyllä kukkaan puhjennut kokeilunhalu ja ennakkoluulottomuus jatkuisi myös tulevaisuudessa. Varsinaista heviä, minkäänlaista äijäilyä tai muuta vastaavaa en näiden näyttöjen perusteella halua Rautiaiselta tästä lähtien kuulla enää kuin korkeintaan sivulauseessa.
etevä levy wow, löi mut melkein ällikäl.
4 tähtee, miehen tuotannon helmiä.
Hetki hautausmaalla osoittaa luomiskyvyn olevan huipussaan sillä hän osaa vähän muutakin tehdä, ei aina sitä samaa heavymetallia.
Posted by Juha82, on 09/11/2012 at 12:28
Totta, että Rautiainen on monipuolinen muusikko, ja ko. levyllä on paljonkin semmoista, jota ei ole aiemmin herran toimesta kuullut. Tuo viimeinen kommentti tosin...no, sai ensin 'veren kiehahtamaan', ja sitten virneen kasvoille. Kyllähän Timo Rautiainen on nimenomaan äijä, ja Niskalaukauksen myötä profiloitunut raskaisiin soundeihin ja 'jynkkyyn'. Miksi siitä pitäisi pois päästä, vaikka uusi tuotanto onkin paljon muutakin? Niskiksen raskaat soundit uudella levyllä kuullostaa minuun korviin todella hyviltä kaiken muunkin lisäksi. Tosin, 'Hetki hautausmaalla' on edelleen kokonaan kuuntelematta sen liian taiteellisuuden vuoksi:D
