|
U2: 360 AT THE ROSE BOWL -DVD / Universal |
|
|
Lähettänyt Jarkko Ambrusin
Luettu 503 kertaa.
|
|
25.08.2010 |
   3
Ydinkysymys: Voiko tästä isommaksi enää paisua?
Ne, jotka eivät päässeet / pääse nauttimaan Bonon porukan keikoista
kuluvalla 360 astetta -kiertueella, voivat tarkastaa bändin nykymenon
kiertueen Yhdysvaltain osiolla Rose Bowlissa kuvatussa
keikkatallenteesta. Ja isoillahan tässä mennään.
U2 on bändi, joka on viimeksi mahtunut niin suosionsa, biisiensä kuin
egonsa puolesta stadionia pienemmälle areenalle noin vuonna 1984. Ja sen
huomaa kaikesta uuden kiertueen tuotannossa: niin soundit, lavasteet
kuin koko show ovat asennossa elämää suurempaa.
Menossa olevan kiertueen erikoisuutena on keskelle areenaa pystytetty,
lähinnä kai avaruusalusta muistuttava lavarakennelma. Tämä on varsinkin
eurooppalaisille U2:n tarjoamana aivan uutta herkkua. Bändi on aina
älynnyt, että stadionluokan bändin on annettava muutakin kuin vain
perinteisen hikistä bändisoittoa.
Bändin lavakarisma elää ja kuolee pitkälle Bonon tahtiin. Mies on
eittämättä yksi karismaattisimmista rocktähdistä ja lajissaan ehkä jopa
viimeinen todellinen suuruus. Tämä Irlannin saarnamies ottaa porukan
hyppysiinsä heti alusta lähtien ja lietsoo jumalanpalvelusväkeä oikeaan
tunnelmaan. Miehen ääni ei ole enää yhtä hypnoottisen notkea kuin
parikymmentä vuotta sitten, mutta show taittuu hyvällä rutiinilla.
Kitaristi Edge pomputtaa yleisöä muutaman kerran itse hyppiessään, mutta
muuten hän keskittyy lähinnä loihtimaan ilmoille maailman suurinta
kitarasoundia ja laulamaan ylä-äänet lähes joka biisiin. Adam Clayton
ja Larry Mullen Jr. hoitavat omat tonttinsa viilipyttymäisen cooleina.
U2:n sympaattisin puoli on aina myös sen ärsyttävin: maailmaa yritetään
pelastaa ja epäkohtia tuoda esille lähes joka käänteessä. Jossain
vaiheessa skriinillä vaihtuvat ihmisoikeustaistelijoiden naamat alkavat
lähinnä nyppiä. Hitto, rokki rokkina, pelastetaan maailma keikan
jälkeen! Vähempikin olisi riittänyt, mutta ehkä amerikkalaisille pitää
takoa teemoja päähän pikkaisen perusteellisemmin.
Loppua kohden tallennettu keikka tuppaa soljua työnteon puolelle. Bändin
rutiini on rautainen ja biisit toimivat mallikkaasti, mutta hommasta
jää vähän kliininen meininki. Kaikki on niin viimeisen päälle, että
jotain rosoa edes johonkin olisi kaivannut. Ehkä U2 on niin
stadioneidensa vanki, että mitään todella omaperäistä ja hetken
mielijohteesta kumpuavaa ei enää ole mahdollistakaan syntyä muuta kuin
lavarakennelmien osalta. Keikalla kässäri tuntuu soljuvan
vääjäämättömästi ja suunnitellusti alusta loppuun.
Toinen miinus tulee keikan settilistasta. Ainakin puolet biiseistä on
2000-luvulta ja muutama todellinen helmi jätetään soittamatta. Ehkä
tällä halutaan alleviivata sitä, että bändi on edelleen tuottelias ja
aktiivinen, mutta totuuden nimissä uudet biisit ovat lähinnä vanhan
kertausta ja ne häviävät unohduksiin väistämättä vanhojen klassikoiden
välissä. Ja New Year's Dayn jättäminen pois on anteeksiantamatonta.
Kokonaisuutena U2 pesee monet nykybändit jo pelkällä rutiinillaan, mutta
jotain keikasta jää puuttumaan. Kaikki on vähän liian hyvin, eikä
samanlaista huojuvaa vaarantunnetta, mitä esimerkiksi stadionkilpailija
Rollareiden spektaakkeleissa on, löydä tästä tallenteesta millään.
Keikka on kelpo, mutta jos perään katsoo esimerkiksi Rattle and Humin,
nykymuotoinen U2 saa oikeat mittasuhteensa. Jos niitä enää tällä
bändillä ylipäätään on…
U2:n kotisivut
|
