Ydinkysymys: Kannattaisiko biisien kesto puolittaa seuraavaa levyä tehdessä?
Vuonna 2006 perustetun, tyylillisesti lähinnä instrumentaalista post-rockia soittavan Locomotoran esikoislevyä kuunnellessa toteaa musiikin olevan rauhoittavaa ja inspiroivaa mutta paikoitellen ärsyttävän matelevaa. Biisit heräävät henkiin vasta puolessa välissä, jolloin esileikin aikana on vaarana nukahtaa.
Viisi kappaletta sisällään pitävä levy paranee loppua kohden. Kaksi viimeisintä biisiä ovatkin sen parasta antia. Nelosveisu Minipax ilahduttaa tunnelmallisella introllaan, kaikuvalla ja sumuisella etenemisellään ja tietysti massiivisella crescendollaan. Monipuolisessa ja mielenkiintosia efektejä sisältävässä Older Than Dreams -kappaleessa revittely alkaa vasta seitsemän minuutin paikkeilla mutta kikkailua on mukava kuunnella. Yhtyeen mukaan sen suurimmat vaikuttajat ovat post-rockin klassikot kuten Godspeed You! Black Emperor, Mogwai ja Sigur Ros.
Mielestäni levy täyttää toki leppoisan jamittelun sekä pohdiskelevan fiilistelyn kaipuun, mutta biisit ovat aivan liian pitkiä. Tosin post-rock tyylisuuntana lieneekin juuri sellainen, jota joko rakastaa tai vihaa. Turha siis on mennä Hesburgeriin ja yrittää tilata sieltä Big Macia.
