|
GAMMA RAY: TO THE METAL! / earMUSIC |
|
|
Lähettänyt Kari Koskinen
Luettu 800 kertaa.
|
|
26.02.2010 |
   4
Ydinkysymys: Vieläkö pian 30 vuotta puurtanut pioneeri taitaa melodisen power metalin salat?
Ilmoitetaan nyt heti kättelyssä, että Gamma Rayn edellinen pitkäsoitto Land of the Free II jäi itseltäni välistä, joten lähin vertailukohta löytyy viiden vuoden takaisesta Majestic-levystä. Lyhyesti todettuna tyylissä ei ole tapahtunut sen kummempia muutoksia, vaan Gamma Ray kuulostaa edelleen hyvin tutulta.
Somewhere Out in Spacen räjähtävyyteen tai No World Orderin tasaiseen hittiputkeen To The Metal! ei aivan yllä, mutta Majestic ja Ralf Scheepersin aikaiset kolme ensimmäistä pitkäsoittoa jäävät kyllä taakse. Äärimmäisen turvallisesti juoksevaa melodista power/heavya annostellaan sopivalla suhteessa nopeampaa ja hitaampaa materiaalia. Levyn avaava raskaammin riffittelevä Empathy ja uudeksi metallianthemiksi pyrkivä Judas Priestin Metal Godsia muistuttava nimikappale edustavat levyn keskitempoisempaa osastoa. Iloisten tuplabasarien avulla juokseva mainio Rise, ja Michael Kisken vierailulla koristeltu All You Need to Know hoitelevat reippaampaa osastoa ja kyllähän Kai Hansen kohortteineen hommansa edelleen osaa.
Yksi bändin vahvuuksista löytyy laajasta säveltäjäpohjasta, sillä koko bändi osallistuu kappaleiden kirjoittamiseen. Rumpali Zimmermannin kynäilemä Rise on jopa levyn parhaimmistoa, kun taas basisti Schlächterin kirjoittama tunnelmallinen, perinteisestä rokista ja jopa Queenilta ammentava No Need to Cry antaa kokonaisuudelle sen ehkäpä ainoan isomman yllätyksen. Kappale ei ole levyn parhaimmistoa, mutta se värittää levyn muutoin melko yllätyksetöntä meininkiä sopivasti. Myös kertosäkeet ovat mallikkaasti kohdallaan, mistä osoituksena vaikkapa harvinaisen komeasti jylisevä Mother Angel.
Gamma Rayn levyt ovat siinä mielessä epäkiitollisia arvosteltavia, että viimeisen 15 vuoden aikana julkaistut levyt eivät ole lopulta kovinkaan erilaisia keskenään. Väkevällä ammattitaidolla tuotetut kiekot kyntävät muinoin niin uraauurtavaa sarkaansa kuitenkin sen verran tehokkaasti, että miljoonapäisellä kopiokaartilla on perässä hiihtämisessä tosissaan tekemistä. Itse kuulun myös siihen joukkoon, jonka mielestä Kai Hansenin vuosien varrella käheytynyt ja miehistynyt ääni on ollut vain hyväksi. Ei näin vanhojen äijien sitä aivan kirkasotsaisinta kimitystä pidäkään harrastaa, sillä sitä varten on olemassa Helloweenin Keeperit.
To The Metal! ei sen ihmeempää uudistumista esittele, mutta pirteää ja tasaisen varmasti toimivaa melodista metallia se kyllä tarjoilee. Varsinaisia mahalaskuja levyltä ei löydä lainkaan, mutta Chasing Shadowsin ja Deadlandsin kaltaiset keskinkertaisemmat vetäisyt pitävät kokonaisuuden ”vain” hyvänä. Kyllä veteraaneilla vielä virtaa riittää.
Bändin kotisivut
|
