|
PLAIN RIDE: HOUSE ON THE HILL / Ektro |
|
|
Lähettänyt Tuomas Kärkkäinen
Luettu 807 kertaa.
|
|
18.05.2009 |
  5
Ydinkysymys: Mihinkäs minä ne kaikki superlatiivini paninkaan?
Janne Westerlundin luotsaama Plain Ride on minulle hyvin tärkeä bändi. Muun muassa Circlestä ja Sweetheartista tuttu kitaristi on tämän vakavamielisemmän tai ainakin helpommin lähestyttävän bändinsä tehnyt kaksi pökerryttävää levyä, joista vuoden 2005 Oh the Flow on valmis ja vakuuttava debyytti ja vuoden 2007 Strange Trial siitä yhä korkeammalle yltänyt mestariteos.
En liioittele. Minusta on käsittämätöntä, kuinka pienelle huomiolle Plain Ride on jäänyt, vaikka se toki levyarvioissa yleensä täysiä pisteitä napsiikin. Aivan matalin odotuksin en siis tuoreeseen House on the Hilliin tarttunut, varsinkin kun olin kuullut levyn äänityksissä käytetyn erästä mielisoittimistani, selloa.
Eikä Plain Ride petä. Levyn aluksi kuultava Road Music toivottaa minut tervetulleeksi takaisin siihen tuttuun maailmaan, jossa sisintä kaihertaa tuska, mutta toivon on pakko elää. Bändi ei kuitenkaan tyydy toistamaan itseään, vaan esimerkiksi levyn kakkoskappale One More Round onnistuu naittamaan bändin melankoliseen soundiin pienieleistä syntetisaattorisuhinaa. Kappale kuulostaa rakeiselta kaitafilmiltä, jossa itkevänä yllätetyn ystävän kasvoille nousee hymy. Plain Ridella on taito luoda outoja, määrittelemättömän nostalgisia tunteita, jotka eivät ehkä kohdistu mihinkään, mutta ovat pakahduttavan vahvoja.
Bändin toinen valtti on Circlestäkin tuttu krautjumitus, joka sopii hieman yllättäenkin nelikon akustiseen sointiin. Musiikki myös groovaa aivan toisella tasolla kuin surkuttelevan indien kontekstissa on totuttu, mistä kiitos kuuluu erityisesti basisti Pekka Jääskeläiselle, jonka simppelit bassolinjat kumpuavat jostakin kaukaa sikiön sydämensykkeestä. Pienistä ja yksinkertaisista palasista kasvaa raita toisensa jälkeen jotakin suurta. Mannerheimintieksi ristityn kappaleen loppuessa kymmenen minuutin kohdalla harmittaa vähän, kun se on jo ohi. Mutta se on vasta levyn kolmas kappale, eikä taso juuri notkahda missään vaiheessa, vaikka House on the Hill soi yli tunnin.
Tiedän. Tämä kaikki kuulostaa sentimentaaliselta, mutta Plain Ridella on yksinkertaisesti voimakas vaikutus kuulijaansa. Parasta bändin musiikissa on varmaankin se, että se saa kyyneliin, joista ei ihan tarkkaan tiedä, ovatko ne surun vai ilon aiheuttamia.
www.plainride.com |
