Transmenu powered by JoomlArt.com - Mambo Joomla Professional Templates Club

TUSKA OPEN AIR, 27.–29.6. KAISANIEMI, HELSINKI

Lähettänyt Jaakko Silvast Luettu 1761 kertaa.
07.07.2008
(Kuvia klikkaamalla saat ne suuremmiksi!) Torstai Nightwish Vaikka varsinaiset festarit alkoivatkin perjantaina, oli torstai-illalle järjestetty Kaisaniemeen melkoisen komea lämppäritapahtuma. Jo hyvissä ajoin Tuskan päänäyttämölle vuoron perään kiipesivät hollantilainen Epica sekä kotimaan suuruudet Amorphis ja Nightwish. Vertigon toimitus ehätti paikalle Amorphisin veivatessa viimeisiä vetojaan omasta setistään. Odotuksen tiivistyttyä tarpeeksi alkoi ämyreistä kajahdella Nightwishin ylistetyn Dark Passion Playn intro, jonka jälkeen bändi asteli lavalle ja otti possen hyppysiinsä välittömästi. Koska paikalla oli runsaasti pelkästään Nightwish-faneja, saatiin homma yleisön puolelta helposti käyntiin. Allekirjoittanut ei aikaisemmin ollut nähnyt Kiteen kurkoja livenä uuden vokalistinsa Anette Olzonin kanssa, joten odotukset keikkaa kohtaan olivat melkoiset. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että bändi ei sädehtinyt ylitse vuotavasti, mutta maailman tähtien loppuun asti ammattimainen ote takasi, että keikka ei antanut aihetta minkäänlaiseen tylsistymiseen. Omat DPP-raitansa Anette veti odotetun loistavasti, Tarja Turusen Nightwishin kanssa levyttämät biisit paikoin erittäin hyvin. Sisätiloissa tämäkin keikka olisi silti taatusti iskenyt vielä kovemmin. Perjantai Tracedawn Kuten Tracedawn-vokalisti Antti Lappalainen hehkutti, bändin Tuska 2008 –veto oli nuorten miesten 11. esiintyminen elävänä yleisön edessä. Tätä tietoa vasten Tracedawnin keikka nousee helpostikin ”ihan vitun kova” –tasolle. Nuoria iältään, mutta riuskoja toimiltaan kuuluu allekirjoittaneen mielipide asiasta. Lahjakkuudesta sekä tinkimättömästä asenteesta työntekoon ei ole epäilystäkään, kun tämän ikäiset jannut pieksevät noin kovalla intensiteetillä ja voimalla oman näköistään metallia niinkin tarkasti ja tyylipuhtaasti. Myös bändin lavapreesens oli hyvin lähellä vanhojen konkareiden luokkaa. Ja se musiikki. Kitarasooloharmonioita kuin Iron Maidenilla, kosketinsoittajalla näpit liukkaat kuin Jens Johanssonilla ja rumpalin jäykkäranteiselta päälle päin näyttänyt paukutus itsevarmaa ja horjumatonta. Erilaiset musiikkityylit ja -vaikutteet tuntuvat Tracedawnin konseptissa kohtaavan hyvinkin kokonaisvaltaisesti. Yhden biisin aikana saattoi kuulla niin thrashia, blastia, progea, poweria kuin vanhaa brittiläistä hevimetallia. Mikäli on soveliasta verrata Tracedwanin keikkaa vuoden takaiseen Sturm Und Drangin vetoon, oli ensin mainituilla meininki aivan toisella tasolla. Amon Amarth Viikinkimytologian koukeroita death metalin siivin aukova ja Inferno-lehden korneista sarjakuvistaan tuttu Amon Amarth myllytti painostavaa paatostaan Tuskan päälavalla. Bändin vastaanotto yleisön osalta oli hyvinkin kiihkeä ja kokonaisvaltainen. Settinsäkin Ruotsin raavaat pistelivät läpi turhia kyselemättä. On tosin todettava, että AA:n musiikki polkee sen verran yhdellä ja samalla taajuudella, ja täten sen tehoavuus kaikkiruokaiseen metallistiin ei ole paras mahdollinen. Isolla stagella bändi tuntuu marginaalisuudestaan huolimatta olevan silti elementissään. The Sorrow Tuskan yksi tuntemattomimmista bändivalinnoista tänä vuonna taisi olla itävaltalaisnelikko The Sorrow, joka voitti pala palalta puolelleen kärsimättöminä Carcassin settiä vartoneen Tuska-yleisön. Syinä tähän olivat pääasiassa The Sorrowin isäntien tiukkaakin tiukempi lavameininki sekä yhtyeen vokalisti-kitaristi Mätzen taitavat kurkkukorinat. Bändin biisitkään eivät olleet sieltä tukahduttavimmasta päästä. Melodiasommittelu ja genrejen ristisiitokset toimivat letkeästi, samoin kappaleiden mukavia hengähdystaukoja tarjonneet pikkunätit bridget. Carcass Vaikka aikainen soittoaika ei varsinaisesti suosinutkaan Carcassin musiikkia, aurinko ei onnistunut tuhoamaan yhtyeen monisyisen extreme metallin tehoja. Yhtyeen kappalemateriaali on sen verran vaikuttava, että sitä ei pystyisi tuhoamaan edes keskinkertainen coverbändi. Keikan painotus oli Heartwork-albumilla, jota terästettiin parilla täsmäiskulla Necroticism-levyn tunnetuimmilla tekeleillä ja yhdellä kappaleella Reek Of Putrefactionilta ja Symphonies Of Sicknessiltä. Carcass asteli lavalle kuin ei koskaan olisi sieltä lähtenytkään. Bill Steer veteli sooloja kuin viimeistä päivää ja Jeff Walker korisi osuutensa kuin sisälmyksiään pihalle oksentava lammas. Daniel Erlandsson hoiti rumpalin tontin alkuperäiselle rumpali Ken Owenille uskollisin maneerein. Siitäkään huolimatta show ei vaikuttanut. Bill Steer totesi aiemmin, ettei enää osaa soittaa grindcorea. Sillä viitattiin ilmeisesti mielenmaisemiin, ja tuntuikin kuin koko bändi olisi ollut jossain muualla kuin oman shownsa ytimessä. Poissaoleva ja väkinäinen olivat adjektiiveja, jotka täyttivät pään konsertin jälkeen. Steer ilmeisesti puhui totta, eikä oman musiikillisen raadon nekrofilisointi tässä tapauksessa ollut vaivan arvoista. Carcass vain suoritti kappaleet kuin olisi tapaillut niitä nuottivihosta. Carcass soitti coverina Carcassia. Entombed Länsinaapureiden suuren ja kauniin veto oli yksi parhaista ellei paras tämän vuoden Tuska-keikoista. Sanonta: ”tämähän toimii aina” päti Tuskassa useamman artistin kohdalla, mutta kaikista parhaiten juuri Entombedin. Otetaanpa esimerkiksi keikan alkupuolella kuultu Crawl. Bändi rytyytti biisin pulkkaan arvokkaan tyynellä raivolla, kuten muutkin kappaleensa vokalisti L G Petrovin työstäessä Sue Stagen yleisöä yltiöpäiseen kannustukseen. Tosin kuten Carcassinkin kohdalla, muttei onneksi niin kokonaisvaltaisesti, Entombed olisi voinut vetää settinsä astetta paria raatelevammin. Kaikesta huolimatta keikka oli laatunäyttö laadukkaalta veteraanibändiltä. Dimmu Borgir Auttamattoman huono nimimuisti ei salli osata ulkoa mainstream black metalin kuninkaiden tämänkertaista settilistaa, mutta mitäpä tuosta, koska kyseessä oli niinkin energinen ulkoilmaesiintyminen. Vaikka DB on jo melko tuttua kauraa Suomen metallibakkanaaleissa, tuntuu se joka kerta ottavan yleisönsä yhtä yllättäen ja rajusti takaapäin, turhia kyselemättä. Nopea riffisahaaminen tahtoi tosin upota paikoin tuhnuisiin soundeihin, mutta ulkoilmakeikoilla kyseinen seikka ei tunnu haittaavan muita kuin ehkä rockpoliisien jaloa ammattikuntaa. Dimmu Borgir lunasti paikkansa perjantain pääesiintyjänä toisin kuin muutaman edeltäjänsä. Silti on sanottava, että hiukan pisti naurattamaan vokalisti Shagrathin jenkkityylisen imelät välispiikit ja kyselyt siitä, haluaisiko yleisö kuulla oikeaa norjalaista black metalia. Harmi vaan, ettei bändi sitä kuitenkaan soittanut. Lauantai Behemoth Puolan paholaisille on annettava heti kättelyssä pisteet mustan magian painokkaammasta pieksemisestä edellispäivän Dimmu Borgirin jäljiltä. Bändin livesoundikin kuulosti päälavalla jotenkin selkeämmältä. Ainoa kauneusvirhe keikalla oli kappaleiden väleihin syntyneet pitkähköt tauot, joilla yhtye ilmeisesti haki jonkin sortin huomiota olemassa ololleen. Raivokkaasti Behemoth kuitenkin myllytti, kun vauhtiin pääsi. Tarkkaakin tarkemman rumpali Infernon soolon kuunteli senkin ihan mielellään. Fields Of The Nephilim Brittiläisen kulttisuosikin päälavan esiintymispaikkaa tuli ihmeteltyä jo etukäteen. Silti bändin eteeriseksikin muodostuneen keikan otti kaiken raskaamman louhinnan keskellä vastaan mielihyvin. Viisikon messuama gootitunnelma kietoi mukaansa hetkittäin, mutta monen kaltaisensa tavoin tunnelma valui suurella estradilla silti liiaksi hukkaan. Pikkulavalla FOTN olisi intensiivisyyden siivittämänä koukuttanut huomattavasti paremmin. Onneksi bändi ei kuitenkaan syyllistynyt turhaan yleisön kosiskeluun vaan luotti musiikin kaikkivoipaan mahtiin. Dream Evil Ruotsin tosimetallistit räimivät ilmoille lauantain ainoan puhtaasti melodisemman setin tunteella ja varmasti. Selkeästi fanipainotteinen Tuska-yleisö ottikin vastaan namupaloja useammalta bändin levyistä. Ennakko odotuksista huolimatta Dream Evilin soitossa näkyi keikkailemattomuus eikä tekniikkakaan ollut täysin yhtyeen puolella kitaralinjojen pätkiessä. Toisinaan myös vokalisti Nick Nightin ensimmäiset lauseet biisien aluissa jäivät kuulumattomiin. Puolivillainen maku yhtyeen keikasta valitettavasti siis jäi. Kreator Siinä missä päälavalla meno saattoi Behemothia lukuun ottamatta olla hiukan laiskan puoleista, teurasti saksalainen thrashveteraani Kreator jengiä miten tahtoi. Eikä Tuska tästä pahaa tykännyt vaan yllytti nyrkit ilmassa Mille Petrozzan joukkion pienoiseen hurmioon saakka. Millen lyödessä biisejä käyntiin näki ukosta selvästi, miten tosissaan hän hommansa kanssa on. Statuksestaan huolimatta Kreator veti Tuskassa parhaiten kaikista paikan päällä soittaneista konkareista – veren kiilto silmissään. Primordial Primordialin musiikki on sen verran raskassoutuista ja hitaasti kasvavaa, että tunnin soittoajassa ei ihmeisiin pystytä. Paatoksellinen ja julistuksellinen irlantilaismetalli oli laulaja Alan Averillin nyrkkivimmaa lukuun ottamatta melankolista ja kuvasi saarivaltion synkän menneisyyden tapahtumia osuvasti. Mahtipontisuus ja omaleimaisuus kohtaavat vain harvoin näin osuvasti, eikä Primordialin musiikissa ole sijaa skandinaaviselle viikinkihölmöilylle tai pelimannemeiningille. Primordial pitää musiikkinsa uskottavana ja antaa sen vyöryä kuin tuhatpäinen sotaratsulauma yli smaragdinvihreiden kukkuloiden. Morbid Angel Uuden mantereen Morbid Angel on yksi niistä suurista, jotka määritteli death metalin suuntaviivoja 25 vuotta sitten. Legendaarisista lähtökohdista ei siis ollut puutetta yhtyeen astellessa korskeasti Tuskan päälavalle kokoonpanoon palanneen basisti-laulaja David Vincentin johdolla. On silti sanottava, että tarkasteli bändin antaumuksellista vetoa mistä suunnasta tahansa, ei se ainakaan allekirjoittanutta saanut syttymään odotetulla tavalla. Uskon kuitenkin, että Morbid Angelia alusta saakka seurannut kannattajakunta näki asian toisin, ihan jo siitä syystä, että bändi pisteli ralleja kiitettävästi myös Altars Of Madness –debyytiltään. Sunnuntai Killswitch Engage Ennen keskittymistä metalcoren suurlähettiläiden Tuskan vetoon raportoitakoon sunnuntaiaamun meiningeistä seuraavaa. Backstagealueelle saapuessani olin hiukan hölmistynyt, kun näin Korpiklaanin Jonnen ja Jarkon istuvan baarin puolella haastatteluita antamassa vaikka bändin olisi ohjelman mukaan pitänyt aloittaa soitto Inferno Stagella kahta minuuttia aikaisemmin. Hevin rytke teltasta kuitenkin kuului. Lavalla keikkunut bändi osoittautui hetkeä myöhemmin pikahälytyksellä paikalle hankituksi Before The Dawniksi, joka oli tullut Korpiklaania paikkaamaan onnettoman sattumuksen takia: bändin kamat olivat jääneet edelliseltä reissulta Saksaan. Epäonni vaivasi myös samaan aikaan Sue Stagelle kiivennyttä Job For A Cowboyta. Bändin vokalisti Jonny Davy kärsi pahemman laatuisista kurkkuongelmista eikä kyennyt esiintymään. Respektit täytyy kuitenkin jakaa muulle yhtyeelle, joka tapahtuneesta huolimatta nousi lauteille ja veti keikan instrumentaalina. Ilkikuriset huomautukset tosin mainostivat, että paremmalta keikka kuulosti ilman laulajaa. Hyi! No mutta, Killswitch Engage tuli ja pisteli parhaimman sunnuntaipäivän aloituksen vuosiin. Monipuolisesti musiikkiaan taiteileva porukka briljeerasi muuntautumiskykyisellä soitannollaan ja bändin kitarakaksikko Adam Dutkiewicz & Joel Stroetzel hullunkurisella ilveilyllään. Setin lopussa kuultu Dio-laina Holy Diver laittoi sekin kutinaa höyheniin. Sonata Arctica Liekö kemiläisbändi jo niin monetta kertaa Tuskan päälavalla, että sen aikaan saama hurmos ei enää jaksa purra niin kuin ennen. Lisäksi yhtyeen viimeisimmän Unia-levyn kappaleet ovat livetilanteessa osoittautuneet sen verran vaikeiksi diggailla, että nytkin suurin osa jengistä tyytyi kuulostelmaan ja fiilistelemään sujuvasti mukana. Silti on todettava, että Ecliptica-debyytin kertosäeveturit Kingdom For A Heart ja FullMoon jaksavat sykähdyttää, vaikka ne kuulisi elävänä miljoonatta kertaa. Osaava maailmanluokan yhtye veti Kaisaniemessä hallitun hienon shown. Nile Sunnuntain selkeästi odotetuin bändi yleisön paineesta päätellen oli jenkkiläinen, Egyptin mytologiaan lyriikoissaan panostava ja soitannoltaan vahvasti tekninen death metal -jyrä Nile. Ennakkoon seinille maalatut pirut soundien puuroutumisesta Sue Stagella eivät osoittautuneet laisinkaan paikkaansa pitäviksi. Vaikka bändin meno oli eläimellistä ensi nuoteista lähtien, en oikein jaksa ymmärtää, miten noin turboahdetusta tavarasta voi keikkatilanteessa saada samanlaisia fiiliksiä kuin bändiä levyiltä luukutellessa. Ei saanutkaan, mutta veto oli kova. Mielettömän kova! Týr Indonesialaisen Noxan lisäksi tämän vuoden Tuskassa eksotiikkapisteet napsi Färsaarten ainoaksi metallibändiksi tunnustautuva Týr. Levyjensä eeppinen ja mystinen fiilis loisti bändin setissä kuitenkin poissaolollaan. Tilalle olivat melko rankoiksi äityneet kitaravallit. Bändin biisit ovat kuitenkin suomalaisille yllättävänkin tuttuja, joten hyvä oli ukkojen lasketella ilmeikkäitä palasia kansantarustostaan. Eräänlaisena valopilkkuna mainittakoon myös setissä kuultu, bändin Eric The Red –debyytiltä löytyvä versio irlantilaisesta kansansävelmä The Wild Roverista, joka pisti väsyneimmänkin festarikävijän backstagea myöten hoilaamaan mukana kuuluvasti. Slayer Thrash-legenda Slayeria kokoontui kuulemaan koko Kaisaniemi. Bändi tarjosikin mojovan vastineen odotuksille ja kaikille maksetuille euroille. Keikka polkaistiin käyntiin odotetusti God Hates Us Allin Disciplellä ja alusta lähtien meno oli etukarsinan näkökulmasta melkoisen raivokasta. Siitä pitivät huolen ainakin Slayerin Suomen fanclubin mustavalkoisiin pelipaitoihin sonnustautuneet metallisoturit. Taka-alalla, suuren yleisömassan dempatessa kovimman volyymitason, keikka jäi lähinnä katselun ja kuuntelun asteelle. Jos vetoa vertaa muutaman vuoden takaiseen Tampereen jäähallin Unholy Alliance –keikkaan, toimi bändi Tuskan lauteilla huomattavasti tiukemmin. Loppuun muutama sananen Tuska Open Air 2008 –festareiden musiikillisesta yleisilmeestä. Vaikka tämän vuoden kattaus oli ehkäpä legendaarisin kuin koskaan, jätti se toivomisen varaa etenkin melodisemman metallin ystäville. Dream Evil ja Sonata Arctica eivät tällaisessa porukassa yksin riitä täyttämään monenlaisesta metallista pitävien odotuksia. Ensi vuonna, ainakin toivon mukaan, tilanteen soisi tasoittuvan. Joka tapauksessa, Tuska osoitti omaleimaisuudellaan jälleen paikkansa Suomen festarikartalla. Kiitokset hyvistä bileistä! Tekstit: Jaakko Silvast, Sauli Vuoti (Carcass, Primordial) Kuvat: Jaakko Silvast, Markus Paajala (Slayer) Tuska Open Airin kotisivu

Sivu 1 0 ( 0 kommentia )