   4
Ydinkysymys: Onko Olavi Uusivirta popiskelmäpelle vai vakavasti otettava lauluntekijä?
Edellisellä Olavi Uusivirran albumilla yritettiin vielä tehdä massiivisia kertosäkeitä ja iskelmällisesti kalskahtavia sävelmiä, mutta mitä ihmettä? Minä olen hullu on täysi vastareaktio edeltäjälleen. Olavi Uusivirta tunnelmoi kypsemmin ja vanhan kunnon suomalaisen nostalgiamusiikin hengessä, ja hittihakuisuus on korvattu jollakin paljon syvemmällä. Sielukkuudella.
Ei ole vaikea kuvitella, että levy-yhtiö on ensi kuulemalta tyrmännyt Minä olen hullu –albumin. Olavista on yritetty tehdä tyttöjen suosikkia, näyttelijää ja kiiltokuvapoikaa. Siihen rooliin Uusivirta vaikuttaa liian fiksulta. Minä olen hullu –levystä tulee mieleen Kauko Röyhkän ja Tuomari Nurmion tuotanto, vaikka soundillisesti flirttaillaankin Egotripin ja Jonna Tervomaan kaltaisten kitarapop-yhtyeiden aaltopituuksilla. Kappaleisiin sisältyy sopivasti rosoa ja omituisuutta, toisaalta perinteistä tarttuvaakin. Kitaristi Jaakko Murros on häärinyt tuottajanpallilla, ja lopputulos on kivasti nostalgista, mutta kuitenkin erittäin tuoretta musiikkia. Kitarat tunnelmoivat melankolisesti, ajoittain jopa blues-henkisesti, ja Olavin laulu tasapainoilee tasavahvana, päällimmäisenä elementtinä.
Jos Uusivirta ei laulajana ole mikään tulkintojen messias, niin tekstittäjänä hän on huippuluokkaa. Tekstien aihepiirit vaihtelevat ihmisyyden peruskysymyksistä nykypäivän raadollisen realistiseen ihmissuhdekomediaan. Vanhojen runojen nimien lainaaminen sopii levylle hyvin, sillä tekstien vertauskuvat ja esille tuodut asiat ovat poikkeuksellisen kiinnostavasti esitettyjä. Runollisuus on elementti, joka monelta uudelta lauluntekijältä täysin puuttuu. Siinä Olavi on puolestaan haka.
Minä olen hullu on yllätys. Levyssä on sopivasti tuttua ja turvallista, mutta myös ripaus ronskia hulluutta ja musiikillista kunnianhimoa. Olavi Uusivirran uran voidaan laskea alkavan oikeastaan vasta tästä. www.olaviuusivirta.com
|
