Transmenu powered by JoomlArt.com - Mambo Joomla Professional Templates Club

Stratovarius on kuollut, vaan eipä hätää. Toisen pitkäsoittonsa juuri julkaissut kotimainen Ultimatium latoo tiskiin sen verran autenttista voimametallia, että ihan tässä jo nuortuu. Hwainoon tuplia jytkyttävä avausraita Fight The Time palauttaa mieleen ajat, jolloin Stratovariuksen Visions ja Episode olivat vielä tuoretta ja kovaa tavaraa. Nyttemmin musiikkimakuni on liikkunut toisille urille, mutta Hwainoon raikkaan melodinen rypistys maistuu kieltämättä hyvälle.

Ultimatiumin nelisen vuotta sitten julkaistu debyytti New Dawn taisi hujahtaa ohitse aika monelta. Hwainoon vetävästi kulkeva melodinen power metal soi kuitenkin sen verran eloisasti, että josko tällä kertaa jätkät saisivat hieman jo tunnustusta. Laulaja Tomi Viiltolan kirkas ääni on kuin yhdistelmä Michael Kisken ja Timo Kotipellon sävykirjoa ja soitto kulkee muutoinkin komeasti. Stratovariuksen vaikutus kuuluu nopeampien kappaleiden ja jokusen tilusoolon ohella myös rumputyöskentelyssä, joka muistuttaa kovasti Jörg Michaelin paukutusta.

Kappalemateriaali on tasaisen laadukasta, joskin pidemmän päälle aika yllätyksetöntä. Kahdeksan biisin mitalle mahtuu melodista kaahausta, puoliballadia ja totta kai myös eeppisempää paisuttelua. Homma toimii mukavasti ja Olympos Monsin ohella Ultimatium lieneekin tämän hetken laadukkainta kotimaista melodista voimametallia. Omaperäisyyden kanssa on vähän niin ja näin, eikä Hwainookaan mitään kuolematonta sisällä, mutta genren ystävät arvostavat yhtyeen perusvarmaa ja ammattimaista otetta varmasti.

Ultimatiumin kotisivut