 Oli Poets of the Fallin musiikista mitä mieltä hyvänsä, on myönnettävä, että bändi on saanut aikaan paljon pitkäjänteisellä ja ennakkoluulottomalla työllään. Revolution Roulette on yhtyeen kolmas omakustannealbumi, ja edeltäjiensä tavoin se on valloittanut niin radiokanavat kuin myyntilistatkin.
Marko kertoo, että omaehtoisuus on edelleen tärkeää Poets of the Fallille.
– Hirveen paljon tässä hommassa törmää siihen, että pyritään kategorisoimaan ja pistään kaikkiin muotteihin, Halutaan kuitenkin käyttää se taiteilijan vapaus tässä. Et POTF on POTF ja POTF tekee ihan mitä se haluaa. Ei oo mitään sellasta että voitas tehä vaan jotain hc-metallia, kyllä sieltä tulee ihan laidast laitaan. Vaikka me tehään tätä juttua itellemme, niin me halutaan tehdä tätä myös faneille. Otetaan huomioon mitä ne ajattelee. Vaikka se ei oo dominoiva ajuri, että me voidaan tehdä vaan näin tai näin sen takia että ihmiset ajattelis näin.
Millaista uutta levyä oli tehdä?
– Aluks odotti tosi paljon että pääsi tekeen sitä. Me oltiin oltu joku puoltoista vuotta kiertueella ja oli semmonen kiertueväsymys siinä vaihees, että piti päästä tekeen jotain muuta. Oli taivaan lahja että pääsi tekeen sitä levyä. Meillä tuli vielä siinä alkuvaiheessa sellanen pieni Intian rundi. Sitten kun päästiin studioon, joka me oltiin ite rakennettu se studio siinä kesän välipäivinä kun ei oltu kiertueella, siellä hajos kaikki laitteet ja meidän piti ostaa uus laitteisto sinne. Siinä meni taas yks kuukausi. Se oli semmosta hammasten kiristelyä, että päästäänkö me ikinä ees tekeen tätä levyä. Sitten kun se saatiin alotettu niin se rullas yllättävän nopeesti. Joskus tammikuussa oltiin että joo, kyllä tässä varmaan tulee levy ja saadaan ihan tehtyykin tää. Sitten alko semmonen epäuskonen hihittely, että jumankauta, mehän ollaan taas tekemässä levyä ja tästä varmaan tuleekin jotain. Se on aina pienonen ihme kun saa sen valmiin levyn käteensä, kun se tekeminen ei oo kovin suoraviivasta tai yksinkertasta. Tosi paljon joutuu miettiin sitä hommaa, ja loppupeleissä tulee aina hirvee kiire. Pitää poltella cd:itä kun pitää lähettää levy ennakkoon jonnekin ja kaikki ei oo ihan valmista. Se on tosi monipuolista. Tavallaan se tietty vaihe oli hirveen seesteinen, tullaan studioon aamulla ja juodaan vähän kahvia tai kokista, hypitään trampoliinilla ja hekotellaan, ja sitten mennään vähän soitteleen kitaroita. Sitten loppua kohden se alko muuttuun vähän samanlaiseks kun se edellinen kiertue, että ei helvetti, tää on saatava nyt valmiiksi. Mä en jaksa enää lähtee töihin. Se stressi kasaantuu kun tulee deadline. Mutta kyllä se sittenkin, se studiotyöskentely ja omien biisien tekeminen ja levyjen tekeminen, on se semmosta että mä en vaihtais sitä mihinkään.
Miten roolit bändin sisällä jakautuvat studiossa?
– Kyllä se aika selkeetä on. Ensinnäkin, hirveen hyvinhän me toimitaan silleen demokraattisesti, että ei tartte hirveesti vääntää ja kääntää. Yleensä tehään se kitara-laulu-versio Ollin kanssa valmiiksi. Sitten ruvetaan työstään sitä kolmestaan. Kapulla on aika iso rooli siinä vaiheessa, se tekee aika paljon sellasia juttuja mistä mei ei edes tiedetä, kun se on kuitenkin sellasta nippelitietoa. Mä en oo ollenkaan mikään tietokonevelho, Ollikin on enemmän kuin minä, mä olen ihan täysin orgaaninen ihminen.Musta on kivaa jos viulu on seinällä ja näyttää hyvältä, mä en käsitä sellasia elektronisia asioita ollenkaan. Kapu taas elää niistä. Se on meidän se Kraftwerk, kun taas mä oon se Jim Morrison, ja Olli on tavallaan se väligeeli. Se on vaan semmonen hyvä kolmen tyypin paletti joka toimii näppärästi. Mutta ollaan kuitenkin päätetty alusta asti että jos tulee semmonen tenkkapoo että ei tiedetä mitä tehään, niin mä sanon mitä tehään. Niin kauan kaikki saa tehdä sen oman pään mukaan kun menee hyvin mut sitten kun tulee seinä vastaan niin se pallo siirtyy mulle.
Miten saavuttamanne menestys on vaikuttanut levyjen tekemiseen?
– Levyn tekoon ei millään tavalla. Koska siinä vaiheessa kun tekee niitä biisejä, niin ne on täysin semmosia olioita jotka kasvaa sun sisällä, omista lähtökohdista. Me ei sävelletä biisejä silleen että nyt tehdään laskelmoitu hitti, ei todellakaan. Varmaan joku Max Martin joka niin pystyy tekeen, jos joku maailmassa pystyy. Että tehään nyt Backstreet Boysille uus Max Martin –biisi. Tai joku Desmond Child... Mutta ei se varmaan niillekään oikeesti semmosta oo. Ne vaan tekee mitä tekee ja niillä vaan sattuu oleen semmosta meininkiä mikä uppoo tosi moneen tyyppiin, ne on päässy semmoseen tilanteeseen. Että kyllä ne tehään ihan täysin luonnonmenetelmällä ne biisit. Ei siinä vaiheessa kelaa että tuleeks tää menestymään tai onks tää menestyny. Korva vaan sanoo että onks tää hyvä biisi, kandeeks tätä tehä. Ja jos se on meidän mielestä hyvä biisi niin se on varmasti aika monen muunkin mielestä. Kyllä meil selkeesti on semmonen musiikkimaku että se uppoo aika moneen muuhunkin. Siihen vaan pitää luottaa, uskoo siihen mitä ite tekee.
Millaisilla akselistoilla uuden levyn sanoitukset liikkuvat?
– Ensinnäkin täytyy näin ylimalkasesti sanoo kun oon jälkeenpäin kattonut, että mä oon hyvin tyytyväinen näihin, ne menee temaattisesti oikein. Biisien teemat jatkuu alusta loppuun. Niissä sanotuksissa on useampia tasoja, mihin mä aina pyrinkin. Sitten siellä on sellasia yllätyksiä joukossa, biisissä annetaan ymmärtää että asia on näin, mutta siinä lopussa mä käännän sen toisin päin, että oliks se sittenkään näin. Siinä vaiheessa voi vetää vähän mattoa jalkojen alta, että ähäkutti, luulit. Temaattisesti siellä on paljon asioita, mistä mä haluan että ne pistää sen lukijan miettimään. että mistä tässä jutussa on kyse. Ja edelleen, mä haluan kuitenkin antaa sille kuulijalle hyvän fiiliksen. Ihmiset kuitenkin käsittelee musiikin kautta omia tunteitansa ja omia ongelmiansa, joten se on mun mielestä edelleen hyvä tuoda niihin niitä asioita jotka kiusaa niitä, ja käsitellä niitä monelta taholta. Mutta samalla mä on tuonu siihen myös semmosta itseironiaa ja hirtehistä huumoria, vähän synkempää puolta. Kun tähän mennessä on ollu sellasta aika kilttiä kamaa, niin nyt on vähän sellasta ärripurria.
Koetko että olette kantaaottava yhtye?
– Kyllä mä koen. Mutta mä en kuitenkaan haluais tehdä sitä sellasella hirveen suorasukasella, osottelevalla tavalla. Aina mä kuitenkin onnistun vimmastuun semmosista asioista jotka pistää mut kirjottamaan. Carnival of Rustilla oli kantaaottava biisi Sorry Go ’Round, Signs of Lifella Illusion & Dream. Tällä levyllä on mun mielestä aika paljonkin sellasta kantaa ottavaa kamaa. Mutta se ei oo semmosta suoraa, että tue Amnesty Internationalia ja Save the Whales. Se on enemmänkin sitä, että sä voit olla sitä mieltä että joku asia on jollain tavalla, mutta se asia voi olla myös jollain muulla tavalla. Siellä lauletaan että it’s all inside your head. Se on semmonen asia mikä mua on aika pitkään ärsyttäny, että kaikki ihmiset tietää kaiken. Daa, eihän ne tiedä! Mutta mun mielestä se on semmonen äärettömän ärsyttävä asenne, siihen mä oon tällä levyllä halunnu puuttua. Mutta myöskin niin että mä en oo itekään se besserwisser, enhän mä vois puhua näistä asioista näin jos mä oisin. Mun totuus ei ole se ainoo oikea. Se on vähän semmosta peiliin kattomista.
Kyllähän jo levyn nimessä oleva revolution-sana herättää tiettyjä mielleyhtymiä.
– Sehän on aika provosoiva. Mä mietin sitä aika pitkään, että millä tavalla sitä on tarkotuksenmukasta käyttää. Toi käsittelee muutoksia ja sitä, miten ihminen ottaa jokapäiväsessä elämässään riskejä, lyhyellä tai pitkällä aikavälillä. Tässä meidän tapauksessa on se että pannaan uus levy ulos. Sehän on sellasta vallankumousrulettia, mullistusrulettia. Arpapeliä mullistuksen kanssa. Että tapahtuuks tässä nyt jotain, meneekö tää ihan päälaelleen. Meneekö tää niin että pantiin kaikki sille punaselle kakkoselle, ja jumankauta, sehän meni just nappiin. Vai käyks niin että me pannaan sille mustalle kolmeykkösellä, ja voitto sitten meneekin punaselle. Tavallaan mä halusin laittaa yhteen kaks sanaa jotka jollain tavalla liittyy yhteen. Mä en halunnu että se ois russian roulette tai pelkkä revolution, koska mä en halua tuoda esiin väkivaltapuolta asioista. Että ottakaa joku Uzi kouraan ja lähtekää teurastamaan ihmisiä jotka ei ajattele samoin. Meillä on paljon sellasta fanikantaa jotka lukee kaikki ne sanat ja miettii niitä, siellä on nuorempaa ja vähän iäkkäämpää. Ainakin mulle yksi musiikin tehtävistä on aina ollu että se on pistänyt funtsiin asioita. Se on oppettanut mua ottaan asiat vastaan semmosina kun ne on. Oleen rentona, hyväksyyn ne. Musiikki on hirveen voimakas työkalu kun haluaa tuoda julki erilaisia asioita.
 Olette edelleen omakustannebändi, ja harvinaisen hyvin menestynyt sellainen. Mikä on salaisuutenne?
– Kova työ ja tahto menestyä siinä mitä tekee. Toivottavasti se musiikki on ollu avainasemassa, kun miettii esimerkiksi sitä määrää mitä on pystynyt taloudellisesti panostaan mainontaan näin pienellä levy-yhtiöllä – me kolme jätkää ja meidän manageri. Pitää vaan keksiä kaikkia vaihtoehtosia kanavia mitä kautta voi näkyä. Mun mielestä meillä on aika tiukka työmoraali ja kyllähän se näkyy myös siinä miten asiat menee eteenpäin. Kyllä mä luotan siihen musiikkiin, mutta kaikki taloustieteilijät sanoo että se tuote, oli se sitten biisi tai t-paita tai mitä tahansa, voi viedä vaan niin pitkälle. Jollei sulla oo onnistunutta markkinointia sulla ei oo mitään. Meidän on vaan aina pitänyt löytää se markkinointi hiekkalaatikon ulkopuolelta, mennä semmosiin tahoihin joita ei oo aiemmn välttämättä käytetty hirveesti.
Luulisi kuitenkin, että teille löytyisi nykyään jo ottajia isojen levy-yhtiöiden joukosta.
– Kyllä niitä ottajia on, ja kyllä meillä on haluuki siihen. Mutta se tapa millä se tehään, sen pitää sopia kaikille. Että kellekään ei tuuu sellaista oloa, että nyt lähti langat käsistä. Koska siinä pääsee helposti käymään niin. Jos sää annat jollekin isolle monikansalliselle yhtiölle liikaa kakkua niin voi käydä että sulle ei jää itelles mitään. Ja nyt ei puhuta rahasta, vaan puhutaan ihan päätösvallasta, mitä sä saat tehä. Meillä on aika hyvä neuvotteluasema. Kun sä meet raadolliseen bisnesmaailmaan niin se neuvottelu voi käydä aika vaikeeks. Molemmilla on tavallaan aika paljon menetettävää. Ja sitten tietysti jos me halutaan se diili ja meillä on hirveen hyvä asema neuvotella se diili, niin se diili on vaikee saada, koska useimmat isot firmat ei haluu antaa kauheen hyviä diilejä. Sitten kun mennään vähän pienempien yhteistyökumppanien kanssa niin se on vähän helpompaa mutta myös hitaampaa, koska ei niillä välttämättä oo sellasta networkia mitä isommilla on. Kun löytyy semmonen sopiva kompromissi niin ok, sitten voidaan työstää asioita eteenpäin. Mutta me tehään niin paljon muutakin duunia kun muusikonduunia. Se homma mitä me digataan on säveltäminen, sanoittaminen ja sovittaminen. Ois ihan kiva jos se taakka vähän kevenis, jos ois joku taho joka hoitais ne muut asiat
Helposti tulee sellainen kuva että olette saaneet nykyisen menestyksen aika vähällä työllä, mutta se ei ilmeisesti pidä paikkaansa.
– Mä itse asiassa juttelin tosta asiasta just Disco Ensemblen kanssa, ja oon jutellut muittenkin kanssa, ihan mainitsematta nimiä. Just tää kun ollaan saatu paljon radiosoittoo Suomessa, niin hirveen monelle ihmiselle on tullu se fiilis että joo joo, tää on tää uus jenkkibändi joka on isolla levy-yhtiöllä. Niitten eteen on tehty kaikki ja ne on saanu kaiken ilmaseks. Mä voin sanoo että mikään ei vois olla enempää väärässä.Me uidaan kurkkua myöten siinä meidän duunimäärässä. Se on meidän valinta, enkä mä valita sitä, mutta pointti on se, että me kolme jätkää tehdään kaikki, biiseistä nettisaitteihin ja videosuunnitteluihin. Meillä on onneksi luottoihmisiä siinä ympärillä jotka pystyy auttamaan. Me tehdään keikat, hoidetaan oma levy-yhtiö ja oma markkinointi. Mitään ei oo tullu silleen ilmaseksi. Kun me alun perin alettiin hakeen levydiiliä niin tuli aina vaan se ”tyvärr inte” vastaan, että ei toi teidän poprock tuu myymään mitään. Mä oon henkilökohtasesti sijottanut kaiken omaisuuteni tähän ja ollu todella pitkään ilman mitään varmuutta – ei mitään tuloja, eikä mitään varmuutta et mä saan tästä ikinä mitään takasin. Tää oli vaan sellanen juttu mikä mun oli pakko kokeilla. Jos mä oisin jatkanu siinä turvallisessa työssäni mainostoimistossa mä en ois saanut ikinä rauhaa, ois aina tuntunut että mä en kuulu tänne, mä haluun tehdä tota. Oli pakko ottaa se riski, ja onneks se kannatti. Mutta se tosiaankin vähän naurattaa, kun ei asiat oo aina ihan sitä miltä ne näyttää.
Monella ilman levytyssopimusta olevalla yhtye on silti ajatellut touhuistanne, että jos tuo noin helppoa on, mihin tässä enää mitään levy-yhtiötä tarvitseekaan.
– Niin. Mä oon miettinyt sitä niin, että jos tää ois helppoo niin ei tätä kukaan tekis. Kannattaa yrittää, jos on tunteen paloa siihen hommaan. Mutta ei sitä voi silleen heittämällä tehä, että kuvittelee et ei levy-yhtiöö tarvi mihinkään, riittää kun tekee vähän treenikämpällä biisejä. Ei se kuitenkaan oikeesti oo niin, kyl se vaatii niin pirusti duunia.
 Entäs ulkomaat? Teillä on kuitenkin jonkin verran jakelua ja keikkoja ulkomailla.
– Se ulkomaan osasto on kasvamaan päin koko ajan. Sillain meillä on ollu hyvä tilanne alusta asti että meillä on ympäri maailmaa ollu fanikantaa, ja se on päässy kasvamaan tässä vuosien varrella. Mennään keikalle vaikka jonnekin Intiaan... Mulle itelle hirvee yllätys että meitä tuli 3500 ihmistä kattomaan, mikä oli vielä maksimi mitä sinne mahtu sisään. Mutta jos siinä maassa on 1,1 miljardia ihmistä, niin kyllä siihen joukkoon mahtuu muutama Poets-fanikin. Fanikanta on aika laaja ulkomailla, mikä on aika ällistyttävää. Mutta kuten tossa aikasemmin sanoin, aika hitaasti mennään kuitenkin eteenpäin. Jokainen maa on uus territorio joka pitää ottaa haltuun. Kyllä mulle toki kelpais se tilanne että ois 60 maata joissa levy tulee samaan aikaan ulos, ja jokaisen maan pääkaupungissa ois keikka.
Miten ulkomaan keikat eroavat Suomen keikoista?
– No, ensinnäkin, Suomi on kotimaa, ja sen takia me varmaan ollaankin tehty täällä eniten pohjatyötä. Ulkomailla taas... No, se keikkatilanne on siinä mielessä samanlainen, että se keikka vedetään aina sellasena kun se on, parhaamme mukaan. Mutta ihmiset muuttuu maittain pikkasen, vähän silleen että mitä etelämmäks mennään sitä villimmäks se meininki muuttuu. Sitten on jotain maita kuten Saksa, missä kaikki toimii kellontarkasti ja kaikki on hoidettu vimpan päälle. Lavat on oikeesti lavoja ja ne paikat on keikkapaikkoja. Suomessa on oikeastaan aika vähän sellasia oikeita keikkapaikkoja, yleensä ne on jotain mestoja joissa soittaa myös joku tanssibändi, tai sitten ne on klubeja missä myydään bissee. Saksassa jengi tulee enemmänkin kattoon sitä bändiä kuin juomaan bisseä, Suomessa se on vähän toistepäin. Mun mielestä meillä on kuitenkin ollu joka paikassa tosi hyvät yleisöt, on ollu silleen onnekas tilanne että jengi on halunnu tulla kattoon meitä. Sitten meillekin tulee sellanen fiilis et haluaa antaa aika paljon. Kyllä mulla on ihan puolkuollu fiilis kun mä tuun lavalta. Joskus vois kai keskittyä ihan siihen laulamiseen, mutta se ois vähän tylsää. Kun se musa on kuitenkin sellasta että vaikka se on kuinka ite tekemää niin siihen eläytyy. Siks mäkin juoksen ympäri lavaa ja hypin ja pompin. Toivottavasti mä en ihan koko aikaa laula nuotin vierestä sen takia.
Puhutaan tarkemmin tästä Intian keikasta. Miten te sinne päädyitte?
– Meille vaan tuli sieltä pyyntö, että tuutteko tänne keikalle. Täällä on tämmönen festivaali, joka on jokavuotinen Intian yliopistojen festivaali. Vastattiin, että tullaan ihan mielellämme. Intia on muutenkin sellanen paljon viime aikoina keskusteltu maa-alue. Se on avautumassa länsimaille, ja kaikkein isoimmatkin artistit nykyään menee Intiaan. Me oltiin Intiassa uutisoinnissa samalla viivalla kuin joku Britney Spears. Ja sillä on se koneisto takanaan, meillä ei oo. Sieltä tuli siis pyyntö ja me oltiin että kivaa, mennään. Mä oon aina halunnut käydä Intiassa, ja tää on yks hyvä sauma sille. Sitten ku se oli päätetty ja oltiin lyöty lukkoon ne aikataulut se sana levis Intiassa kun ne sai julkistaa ne aikataulut. Sieltä tuli sitten viidestä muusta yliopistosta eri puolilta Intiaa, että tuutteko tänne soittamaan kanssa. Ollaankin jo tänä vuonna menossa sinne takasin.
Millainen kokemus Intia sitten oli?
– Se on jännä, mä ihmettelin että millä ihmeen akkuhapolla nää duracellit elää täällä, kun nehän elää sen yön. Mä en tiiä mitä ne päivällä tekee, ne on varmaan vaan varjossa ja tekee ruokaa. Mutta musta tuntu että ne ihmiset valvo koko vuorokauden ja ne on kauheen ilosta sakkia, mikä on hauska kun ajattelee, että me kuitenkin oltiin köyhimmässä osassa Intiaa. Näkee miten rähjästä ihmisen elämä voi olla. Ne oli hyväntuulista sakkia, ja kun se musiikki oli niille entuudestaan tuttua, niin kyllä ne jakso koko sen keikan ajan siinä ilosesti messuta. Se oli tosi hieno kokemus. Jos toi yhtään antaa kuvaa siitä mitä se todellisuus siellä on niin se oli hyvä.
Mitä on tiedossa nyt, kun levy on kohta pihalla? Ainakin aktiivista keikkailua?
– Kiertue lähtee käyntiin huhtikuun 18. Kun tota meidän keikkalistaa on katsonut niin siinä on Suomea, Venäjää, Saksaa, käydään Jenkeissäkin. Toivottavasti niitä maita nyt tulee lisää. Saksan julkaisu on syksyllä, että se Keski-Eurooppa tulee aktiivisemmaks joskus syksy-talvi -linjalla. Ainakinmä toivon että me ollaan jossain muualla silloin kun täällä on talvi. Jos mä jotain vihaan niin kylmää, mä en vaan koskaan oo oppinut sietään Suomen talvea, vaikka mä oon talvella syntynyt.. Pitäis olla sellanen jannu että ei kylmä kauheesti päätä pakota. Siitä mä tykkäsin Intiassa tosi paljon kun siellä oli 32 astetta lämmintä yöllä. Me asuttiin sellasessa paikassa missä oli kattoterassi. Se oli hieno kattoo kun se kampusalue loppu siihen kattoterassiin. Toisella puolella oli sellanen kenttä mistä alko slummi, jossa oli lehmiä. Toisella puolella oli viidakkoo. Se oli oikeesti tosi makeen näköstä.
 Mitä muuta tulevaisuus tuo tullessaan?
– Meillä on vähän sellanen tilanne että me ollaan aika tuotteliaita, ja meillä on nyt jo varastossa aika paljon biisejä seuraavaa levyä varten. Ja niitä biisejä tulee koko ajan lisää. Mä luulen että se seuraavan levyn tekeminen tulee oleen vähän pidempi prosessi, kun pyritään jo tässä kiertueen aikana alottaan. Mun mielestä kaikki mitä tekee on enemmänkin sellasta retrospektiivitarkkailua. Mitä me tullaan tekeen, mä en tiedä yhtään. Oon mä miettinyt johonkin meidän viidenteen levyyn asti ne konseptit, mutta se musiikki on kuitenkin sellanen että se elää niin kauan kunnes päätetään että ei tehä yhtään tätä biisiä enempää. Siihen asti se voi elää ja voi tapahtua kaikkia juttuja. Ja mä oon vaan yks jätkä kolmesta, mun visio on tää ja mä pystyn ehkä asteikolla 1-10 kaheksan verosesti välittään sen muille jätkille. Mutta sitten siinä tulee toivottavasti myös sitä niitten näkemystä, joka muokkaa sitä hommaa. Sekin on tässä Poets-jutussa tärkeetä, että tulee Ollin ja Kapun näkemykset mukaan. Se pitää sen jutun itelle raikkaana.
Mikä on parasta siinä, että on Poets of the Fallin jäsen?
– Mä luulen että se on ehkä se tämmösen jokapäiväsen elämän omaehtoisuus. Mä saan herätä sillon kun mä herään, mä saan mennä nukkuun sillon kun mä meen nukkuun, mulla ei oo sillä lailla jokapäiväsiä pakotteita. Se duuni mitä mä teen, mä teen sillä lailla reaktiivisesti. Pääasiassa sitä tekee mielellään.Mä en oo koskaan kiinnittänyt hirveesti huomioo siihen kuinka suosittuja tai menestyneitä me ollaan, mutta sellanen jokapäiväsen elämän siedettävyys on aika tärkee asia. Että kun tässä ruvetaan kyseleen että mikä tässä on parasta niin se menee aika ruohonjuuritasolle. Mä muistan kun mä 15-vuotiaana halusin olla maailman kuuluisin kitaristi ja laulaja. Mutta mä oon vähän vanhempi jo. Se vaihe meni ohi. Itse asiassa siinä vaiheessa kun mä olin jo päästänyt irti siitä, että en mä varmaan koskaan tuu tienaan leipääni musiikilla, niin sen jälkeen se vasta avautu. Että nyt kun sä päästit siitä irti sä voit sen saada. Tällanen itämainen viisausjuttu, että kun sä oot valmis luopuun asiasta se tulee sun luokses. Kyllä mä luulen, että jos mä oisin joskus Sturm Und Drang -ikäsenä saanut tän kaiken niin mä oisin vielä 15 kertaa pahvimpi jätkä kun nyt, Mulla ois varmaan lähteny mopo ihan täysin käsistä.
www.poetsofthefall.com
|
