   4
Ydinkysymys: Sillisalaattia, vai rohkeasti eri tyylilajeja yhdistelevää tyylikästä taiturointia?
Alta parikymppisistä jätkistä koostuva kotimainen Tracedawn on niin täynnä talenttia, että luulisi vanhoja jermuja jo hirvittävän. Moravia-nimellä yhden demon tehnyt ja tämän jälkeen nimensä vaihtanut yhtye on onnistunut kasaamaan rähinämetallin, melometallin, progen ja powerin piirteitä yhdistävän sateenkaaren, joka paitsi iskee heti ensimmäisellä kerralla, myös vaikuttaisi kestävän pidempääkin kuuntelua.
Aloitusraita Without Wallsin puhtaiden laulujen alkaessa väreet menevät pitkin selkäpiitä. Ei niinkään siksi, että laulu olisi teknisesti täydellistä, vaan koska laulumelodia ja sen tyylikäs istuttaminen kappaleen muuhun antiin osuu niin täydellisesti kohdalleen. Sama efekti tapahtuu myös Fallen Leavesin laulujen kohdalla. Kappale onnistuu muutoinkin naittamaan rankempaa tuplajyräystä ja lähes brittiläiseltä neoprogelta kuulostavaa fiilistelyä tavalla, jota ei uskoisi äkkiseltään edes mahdolliseksi.
Kakkosena kuultava Test Of Faith alkaa heti puhtailla vokaaleilla, ja tästä pääsemmekin Tracedawnin yhteen selkeään voimavaraan. Bändi ei yritä olla mahdollisimman rankka tai jatkuvasti aggressiivinen. Tekorankkuus loistaa poissaolollaan. Raskasta riffittelyä ja nopeampia pyrähdyksiä on toki runsaasti – ei tämä mitään korviennuolemismusiikkia ole – mutta hienoja melodioita, yllättävästi suuntaa muuttavia osioita ja tyylikästä sävykirjoa löytyy selvästi totuttua enemmän. Erilaiset vaikutteet ovat hyvin tasapainossa. Kokonaisuudesta löytyy rankkuutta, nopeutta, hidasta runttausta, suoraviivaisuutta, sopivaa kikkailua ja herkkyyttä ilman, että paketti vaikuttaisi pätkääkään hajanaiselta. Ainoa tyylivirheeksi laskettava vetäisy on ehkäpä sinfonisempaa hempeilyä sisältävä balladi Widow. Kappale on kaunis, mutta ehkäpä liiankin erilainen levyn muuhun antiin verrattuna. Noh, rohkeuttahan ei näiltä hemmoilta näyttäisi puuttuvan.
Rankemmissa rähinäkohdissa Tracedawn muistuttaa hieman Children Of Bodomista. Sen kummempaa vertailukohtaa Bodomiiteista ei kuitenkaan kannata hakea, sillä Tracedawnin ilmaisussa on reilusti enemmän syvyyttä ja vaihtelua. Mukana on hieman jopa Stratovariukseen viittaavaa melodista powermetallia – tsekkaapa vaikka Path Of Reality. Virkistävää! Art Of Violencea halkovat kosketin- ja kitarasoolot aiheuttavat myös pientä ihmetystä, ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Mitä tästä bändistä vielä tulekaan?
Sonic Pumpilla Nino Laurenteen valvovan silmän alla luotu tuotanto ei jätä juuri toivomisen varaa. Soundi on selkeän kirkas, sopivan muhkea ja kaikin puolin korvaa miellyttävä. Kaikkiaan Tracedawn onkin vastuussa alkuvuoden kovimmasta yllättäjästä. Harvemmin puskista tulee bändi, joka onnistuu kuulostamaan nuoresta iästään huolimatta näin valmiilta, koskettavalta, repäisevältä, ennakkoluulottomalta ja mitä vielä… Touhussa on riemukasta soittamisen iloa, mikä välittyy myös kuulijalle. Tracedawnin kotisivut
|
