 Teitur soittaa Kööpenhaminasta puoli yhdentoista aikaan aamulla. Tai itse asiassa vähän jälkeen, sillä hän on nukkunut pommiin. Färsaarilta kotoisin oleva lauluntekijä on tottunut hoitamaan asiansa myöhempinä kellonaikoina; hän sanoo, ettei ole koskaan antanut haastattelua näin aikaisin. Niin arvelinkin, vaikkei Teitur vaikutakaan tyypiltä, joka elää jatkuvasti rock’n’roll -elämää myöhään yöhön.
The Singer (alkuperäiseltä nimeltään Laughter in an Empty Room, koska ”juuri siltä se kuulostaa”) on albumi, jonka tiimoilta tässä nyt jutellaan. Se on maestron kolmas englanninkielinen täyspitkä ja samalla hänen tähänastisen levytysuransa taiteellinen kohokohta. Teitur kertoo, ettei voisi olla tyytyväisempi lopputulokseen.
– Aivan kuin tuntisin nyt olevani enemmän mukana koko jutussa. Kaikella on ikään kuin enemmän väliä. Olen laittanut itseni kokonaan likoon tälle albumille.
– Kun kuuntelen aiempia levyjäni, innostun niistä edelleen. Joku hyvin tehty osa tai vaikka ääni saa minut tuntemaan ylpeyttä. Mutta The Singer on kokonaisuus, joka kuulostaa oikealta alusta loppuun. Se myös kuvaa tämänhetkistä itseäni täydellisesti.
Itse pidän ennen kaikkea uutukaisesi soundista. Se kuulostaa samalla hyvin orgaaniselta, mutta myös modernilta. Sinä puolestaan olet kuvaillut soundia ”pohjoismaiseksi”. Mitä se tarkoittaa?
– Tarkoitan sitä, että levyn melodiat ja rytmit ovat hyvin pelkistettyjä. Sillä ei ole sijaa jammailulle tai improvisaatiolle. Koko konseptissa on kyse eräänlaisesta musiikillisesta arkkitehtuurista. Ajattelin, että se liittyy vahvasti pohjoismaisuuteen.
– Tällä kertaa menin suoraan laulujen ytimeen. Monet kappaleet on sävelletty pianolla tai kitaralla, mutta usein alkuperäisistä versioista ei jäänyt jäljelle paljoakaan. Esimerkiksi kitara voi olla erittäin rajoittava instrumentti, jos haluaa musiikin menevän uusille urille. Päätinkin keskittyä laulujen sisimpään ja yritin löytää niille sopivat puitteet.
The Singer äänitettiin Gotlantiin rahdatussa studiossa eristyksissä muusta maailmasta. Rauhaa saivat tulla rikkomaan vain levyllä vierailevat muusikot. Sinulla oli arvatenkin tarkat suunnitelmat siitä, mitä tulisit heidän kanssaan tekemään?
– Todellakin. Ystäväni Tróndur Bogason ja minä sovitimme kappaleita pitkään, siihen taisi mennä kolmekin kuukautta. Valitsimme instrumentaatiot ja kirjoitimme kaiken valmiiksi. Kun soittajat saapuivat studioon, suunnitelmat vain pantiin täytäntöön. Ja poistuessaan paikalta heillä ei ollut hajuakaan siitä, miltä kaikki tulisi kuulostamaan kontekstissaan, heh heh.
– Soundi oli todella tärkeä tekijä. Tämän albumin tallentaminen livenä ei olisi onnistunut yhtä hyvin, vaan äänimaailma rakennettiin pala palalta. Halusin saada instrumentit nauhalle äärimmäisen hyvin myöhempää käsittelyä varten, kun analogisia soittimia alettiin syntetisoida. Kyllähän voidaan puhua hi-fistä ja ehkä se kuulostaa moderniltakin kuten sanoit, mutta pidän juuri sellaisesta. Modernissa orkesterimusiikissa on paljon samanlaisia elementtejä, kuten esimerkiksi Kaija Saariaholla. Myös David Sylvianin Secrets of the Beehive ja Talk Talk vaikuttivat äänikuvaan.
Jos The Singer olisi rakennus, millainen rakennus se olisi?
– Ehkä suuri nukkekoti. Se vain tuli mieleeni lähinnä paikasta, jossa levy nauhoitettiin. 1860-luvun tyyliä, kultaisia tuoleja ja maalauksia seinillä. Se sopi hyvin alkuperäisideaan, että saimme nauhoituksille teatraalisen ympäristön. Aluksihan levy piti kuitenkin tehdä muualla. Tiedät varmaan, että muusikot haluavat aina äänittää albuminsa jossain ranskalaisessa linnassa tai vastaavassa. Meillä oli puhetta sen tyypin kanssa, joka on tehnyt hirviöt Alien-elokuviin, en nyt muista hänen nimeään…
 H.R. Giger.
– Niin kai se sitten oli. Joka tapauksessa, hänellä on jättimäinen linna Sveitsissä, jossa hän säilyttää hirviöitään. Se on eräänlainen museo. Halusimme mennä levyntekoon hänen vieraakseen, ja suunnitelmissa oli myös, että hän tekisi The Singerin kannet. Ei siitä kuitenkaan tullut mitään.
– Gotlannin paikka on tyttöystäväni perheen hoitama hotelli, joka on talvisin tyhjillään. Ruotsin kuninkaalliset ovat asuneet siellä aikoinaan. Koska saimme rakennuksen kokonaan käyttöömme, ajattelin että tämähän on vielä täydellisempää. Etenkin suuressa konserttisalissa oli uskomaton tunnelma. Kului tosin paljon aikaa ja patjoja, ennen kuin siellä pystyi äänittämään.
The Singerin materiaali on kirjoitettu seitsemän vuoden aikajanalla. Nuo vuodet olet käsittääkseni viettänyt lähinnä reissun päällä. Onko biisin tekopaikalla ja lopputuloksella suurikin yhteys?
– Kyllä varmasti. Lauluthan tulevat aina niin sanotusti samasta paikasta, mutta tuo paikka kokee jatkuvasti muutoksia. Kun joskus esitän vaikka vuoden vanhaa kappalettani, huomaan, että minulla on erilainen lähestymistapa siihen. Levyllä on biisi nimeltä Your Great Book, joka on alun perin teini-ikäisten ”pysy kaukana minusta” -tyylinen laulu. Nyt siinä on paljon enemmän huumoria, mutta ennen olin hyvin tosissani sen suhteen.
 Nettisivuillasi tarjoat uuden julkaisemattoman kappaleen vierailijoiden kuultavaksi joka viikko. Kirjoitat varmaan rutkasti materiaalia.
– Kyllä, niin teen ja niin olen aina tehnyt. Haluan pitää itseni kiireisenä.
Kerrot usein tarinoita lauluissasi, olivat ne sitten omakohtaisia kokemuksia (uuden levyn koskettava Legendary Afterparty on kirjoitettu illasta blues-muusikko Chris Whitleyn kanssa jonkun aikaa ennen hänen kuolemaansa) tai puhdasta folklorea (Guilt By Association on kertomus yksinäisestä miehestä, joka ammutaan vahingossa, kun hän on ulkoiluttamassa koiraansa). Onko sinulla vaikutteita kirjallisuuden puolelta?
– Paha kysymys. Pidän paljon klassisista kirjailijoista, Dostojevskista ja muista, mutta myös uudemmasta tavarasta, kuten Jonathan Safran Foerista. Kyllähän tekstejäni voi useasti verrata esimerkiksi Steinbeckiin, mutta en ajattele itseäni ainoastaan tarinankertojana. Se riippuu paljon kappaleesta. Mutta kyllä minä etsin koko ajan uusia tarinoita. Luen jatkuvasti ja juttelen paljon ihmisten kanssa. Parhaissa lauluissa on totuuspohja, jotain mitä on itse kokenut tai mikä on tapahtunut jollekin toiselle.
– Musiikkimaailman tarinankertojista arvostan eniten Leonard Cohenia. Myös Lou Reed on fantastinen. Monestihan lyriikat ovat musiikissa vain ääntä äänen joukossa, tai sitten niissä on pari hyvää riviä, joiden varaan koko kappale on rakennettu.
Pidätkö Bruce Springsteenista?
– En ole mikään suuri fani, monet ystäväni kyllä ovat. Muistan kyllä, kun olin aikoinaan perheeni kanssa kesälomalla Kööpenhaminassa, ja minulla oli keltainen walkman, josta kuuntelin Born in the U.S.A. -levyä. Färsaaret pelasi silloin jalkapallomaaottelun Tanskaa vastaan. Minä kävelin kaupungin katuja edestakaisin ja diggailin Brucea. Myös Ghost of Tom Joad minulla on ja se on upea albumi, mutta en ole hankkinut hänen senjälkeistä tuotantoaan. Olen kyllä kuullut, että hän tekee edelleen mahtavaa musiikkia.
 Millaista musiikkia, tuon mainitun Brucen levyn lisäksi, kuuntelit nuoruusvuosinasi Färsaarilla?
– Ongelma oli siinä, että tarjonta oli hyvin satunnaista. Färsaarilla ei ollut mahdollisuuksia kasvattaa levyhyllyään kovin suureksi. Radiota kuuntelin paljon, ja isälläni oli Beatlesin, Doorsin ja Jimi Hendrixin levyjä. Ai niin, ja Simon & Garfunkelia myös. Mutta sitten, kun muutin Tanskaan aloin päästä jyvälle monenlaisesta musiikista. On hienoa, että vieläkin pystyn tekemään löytöjä. Esimerkiksi Nick Drakea kuulin ensimmäistä kertaa vasta, kun muutin Lontooseen vuonna 2002. Se oli shokki ja räjäytti koko vitun tajuntani.
Sinusta ja musiikistasi puhuttaessa eristäytyneisyys muistetaan poikkeuksetta mainita jo syntyperäsi takia. Nautitko itse yksinäisyydestä?
– Luulen, että jokainen on vähän yksinäinen ja eristäytynyt. Kun lähellämme on ihmisiä, haluamme olla samanlaisia ja käyttäytyä kuin muut, mutta jokainen on kuitenkin sisimmässään oma itsensä. Se uniikkius tekee meistä yksinäisiä. Kaikessa on koko ajan paljon enemmän tunteita ja draamaa kuin päällepäin näkyy, ja se on minusta hienoa.
– Yksinäisyys on samanlaista, asuit sitten Färsaarilla tai New Yorkissa. Se on vain mielentila.
Kun muutit 90-luvun lopulla Färsaarilta Tanskaan, se oli silti varmaankin suuri muutos elämässäsi?
– En osaa sanoa. Kiinnostuin ainakin musiikista ja laulujen kirjoittamisesta enemmän. Ihmisethän ovat Tanskassa hyvin erilaisia, mutta kyllähän minä heidän tapansa tunsin.
– Hienointa siinä oli se, että musiikkia oli nyt tarjolla niin valtavasti joka puolella.
Hassua ajatella, että noista ajoista on vain kymmenisen vuotta, ja nykypäivänä kaikki on käden ulottuvilla asuit sitten missä tahansa.
– Todellakin. Se on ihmeellistä. Tunnen itseni niin vanhaksi kertoessani juttuja tyyliin ”silloin kun ei vielä ollut internettiä”.
Lähdet tällä kertaa kiertueelle bändin kanssa. Millainen ryhmä on koossa?
– Meitä on kuusi, ja kaikki pystyvät soittamaan eri soittimia. Lavalla tullaan kuulemaan muun muassa saksofonia, klarinettia, läskibassoa, selloa ja vetopasuunaa. Neljä meistä osaa laulaa hyvin, ja se on tärkeää, koska uudella albumilla on niin paljon ihmisääntä. Mukana on myös sampleri muutamaa juttua varten.
Teetkö enää keikkoja yksin?
– Kyllä joskus, mutta varsinkin tämän levyn kohdalla se olisi vaikeaa. Se kuulostaisi vain luurangolta niistä biiseistä.
Olet esiintynyt Suomessa muutamankin kerran. Onko sinulla jotain erityisiä muistoja noista keikoista tai maasta ylipäätään?
– Astrid Swan on ollut mukanani laulamassa parilla Suomen keikalla. Viimeksi kävin Tavastialla. Muistan myös Provinssirock-festivaalin vuodelta 2004. Voi helvetti, miten känninen festari se olikaan.
www.teitur.com
www.myspace.com/teitur
www.martindamkristensen.dk/gotland/TeiturGotland/Welcome.html |
