 Ravintola Ilveksessä istuva Joel Melasniemi vaikuttaa tyytyväiseltä mieheltä. Scandinavian Music Groupin kitaristi ja säveltäjä kertoo, että uunituore pitkäsoittoplatta on vielä kovin tuore tapaus tekijöilleenkin.
- Itse asiassa mä just äsken, edellisen haastattelun toimittajan käsissä näin sen levyn. Levy-yhtiön täti ei oo saanut vielä lähetettyä niitä, ne on varmaan jossain postin syövereissä. Että nyt vasta pääsin hypisteleen. Mutta oon mä tosi tyytyväinen. Tosi hyvä fiilis, se oli loppua kohti aika kovaa kiriä. Äänitysten alottamisesta levyn painoon saattamiseen meni puoli vuotta, ehkä vähän alle, ja normaalisti me ollaan kuitenkin alettu uuden levyn tekeminen melkein välittömästi edellisen levyn julkasemisen jälkeen. Tuntuu että oli pikkasen tiukempi aikataulu kuin aikasemmin, mutta kyllähän se silti on enimmäkseen tyhjää, venailua ja välipäiviä. Mutta mä oon erittäin tyytyväinen ja vähän hermostunut millasen vastaanoton se saa. Kaks arvostelua oon lukenut, ensimmäinen viiden ja toinen neljän tähden, että juuri tämän paremmin tää ei ois voinu alkaa.
Joko levyyn on sitten saanut riittävästi etäisyyttä, että sitä pystyy tarkastelamaan kriittisesti?
– Aina etukäteen on jotain mieltä levystä, ja sitten kun se levy tehdään niin rupee huomaamaan että ne omat melipiteet joutaa romukoppaan Siitä levystä tulee sellanen kun tulee – kaikki ennakkoaavistukset ja suunnitelmat ja Iisakin kirkot joita on mielessään rakentanut ei toteudukaan ihan sellaisenaan. Tossa loppumetreillä käy usein silleen että kadottaa perspektiiviä ja joutuu psykoottiselle vuoristoradalle, että välillä rakastaa sitä yli kaiken ja välillä on taas korvat ihan tukossa, että kaikki on paskaa ja haluais mieluiten mennä vaan luontoon kuunteleen linnunlaulua tai jotain muuta. Mutta se etäisyys ja perspektiivi, joku jälkiviisaus, tulee sitten joskus jälkeenpäin. Sen verran mitä perspektiiviäon ehtinyt tulla niin se on yllättävän menevä kuuntelukokemus, kun etukÄteen aattelin että siitä saattaa tulla jotain tosi hidasta, korostetun taiteellinen. Mutta kyllä se nyt tuntuu melko uptempolta ja iloselta, vaikka siellä tietysti on paljon suvantovaiheita.
Onko omia levyjä noin yleisesti ottaen vaikea tarkastella objektiivisesti?
– Joo...Kyllä se yleensä kuitenkin niin menee, että mitä taaemmas kattoo noita omia tuotoksiaan, niin sitä paskemmalta ne kuulostaa. Joku kompassinsuunta on oikeaan suuntaan kun itestä tuntuu että tekee nyt parempaa kuin aiemmin. Se on tietenkin myös pään sisänen suojamekanismi, se on ainut tapa jaksaa tehdä musiikkia, usko siihen että se on parempaa kuin mitä sä teit viimeks.
Millaisista lähtökohdista uutta levyä lähdettiin tekemään? Oliko teillä joitain tavoitteita tai päämääriä?
– Ensimmäinen kulmakivi tai lähtölaukaus oli Lopulta olemme kuitenkin yksin -kappale. Edellisen levyn julkasukeikalla yhtäkkiä päätettiin, että vedetään tämmönen uus biisi jonka mä olin just vähän aikaa sitten säveltäny. Ja kun se oltiin soitettu livenä alettiin tajuumaan, että ei vittu, tää on niin hyvä biisi että ois parempi alottaa se seuraavan levyn teko. Tavallaan tiesi, että tää biisi on pakko saada ulos. Toinen virstanpylväs, joka muokkas sitä miltä levy kuulostaa, oli kun me tehtiin viime jouluna Tavastialla keikka, missä oli jousikvartetti ja Paapu Kokkonen, siis Terhin sisko, laulamassa harmonioita ja taustalauluja. Sitten siellä oli Miikka Paatelainen, lap steel -nero, ja myös Pekka Gröhn soittamassa Hammondia. Me oltiin tehty akustisia keikkoja ja mietittiin, miten vois soittaa ”akustisen” keikan, mut ilman että se tarkottais sitä että kaikki tulis hiljempaa. Että saatas soitinarsenaalia muuttamalla ja laventamalla sellaNen fiilis, että joo, se on akustista mutta se ei tarkota sitä että kaikki nysvää jossain baarijakkaralla. Että pystyis tekeen ikään kuin stadionfolkkia! Tää oli semmonen sana mitä käytettiin paljon. Ei siitä välttämättä mikään stadionfolk-levy tullu, mutta löydettiin sellanen lujaa laulettu tai mahtipontinen ilmasu joka on akustista silti. Se keikka oli niin suuri suksee meidän kaikkien mielestä, että ryhmähalausten jälkeen päätettiin että tää tulee vaikuttaan tosi paljon siihen miltä toi uus levy tulee kuulostaan. Siellä on aika kitsaasti sähkö- tai särökitaroita. Se oli tavallaan se päälause – me haluttiin että se levy kuulostaa siltä miltä se keikka kuulosti. Siellä on jousia, hammondia, lap steelia joka tuo siihen tietyn kantrivivahteen, ja banjoa, mitä pari vuotta oon soitellu kotona joka päivä.
Muutos esimerkiksi SMG:n debyyttialbumiin on melko suuri.
– On sellasia bändejä, kuten vaikka Ramones, jonka – lukuun ottamatta Phil Spectorin tuottamaa Ramonesia – kaikkien levyjen kaikki biisit vois vaihtaa paikkaa keskenään eikä huomaisi eroa. Mutta kun ei oo itse niin genresidonnainen musiikkiA kuunnellessaan – kauniisti sanottuna kaavoilleen uskollinen, rumasti sanottuna kaavoihin kangistunut – että jaksais tehdä samaa biisiä uudestaan ja uudestaan. Niin sitten on pakko rämpiä eteenpäin musiikillisella rämeiköllä – joskus kompassin osoittamaan suuntaan, mutta ainakin johonkin.
Itselleni tulee mieleen joskus tupakka-askin mukana tullut lappu: ”Pakkauksemme on uusitunut. Tuote on pysynyt täsmälleen samana.” Tuon tekstin voisi painaa aika monen bändin levyn kanteen.
– Niin. Eri kannet mutta samaa paskaa. Tai samaa timanttia, Ramoneshan on loistava bändi, ei kukaan odotakaan että ne keksisi neljättä sointua laventamaan sitä juttua.
Musiikkinne on kulkenut levy levyltä jotenkn loogisesti nykyiseen suuntaan. Entä tästä eteenpäin, tuleeko yhtyeen musiikki kulkemaan eteenpäin samaan suuntaan – vai voiko se edes?
– Totta kai voi. Mä en usko että sellaseen metallinkalskahtavaan kovalevystadionrockiin, mikä oli tavallaan lähtökohta - että se on tietyllä tavalla prosessoitua ja modernia – sinänsä oo hirveesti paluuta. Mutta ei tää oo mikään päätepiste tai hautapaikka johon nyt asetutaan loppu-uran ajaksi. Että kyllä se tulee johonkin suuntaan jatkumaan. Ja silti, sisäiseltä dramaturgialtaan toikaan levy ei ole yhdestä puusta veistetty. mä näen siellä tavallaan montakin keskellä kämmentä olevaa peukaloa. Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana tuntuu erilaiselta kuin muu levy, Joisin viskin ja nousisin tuntuu erilaiselta kuin muu levy. Meillähän on aina ollu tapana pilata albumikokonaisuudet sillä että me kyllästytään siihen päälauseeseen ennen kun levy on saatu valmiiksi, kunhan löydetään tommosia tarpeeks hyviä hairahduksia.
Joel kertoo uuden levyn olevan edellistä enemmän bändilevy.
– Edellinen oli puhtaasti kappalevetoinen, sitten siinä oli suuressa tuotantovastuussa Salokorven Kössi eli meidän kiertuekitaristi, ulkovakijäsen Tällä levyllä taas ehkä Anssin ja Antin panos oli jossain määrin isompi, ja Kössi taas enempi huiteli jossain muilla mailla ton prosessin aikana. Ihan sikahauska prosessi. Vieläkö soitan banjoa?- ja Emmylou-kappaleet esimerkiks tehtiin sillain, että kaikki soittajat asettu kerrankin samaan huoneeseen, rinkiin soittamaan sitä biisiä, että kuunteli mitä toisella on siinä soitettavaa. Se vaikutti prosessiin sikäli, että suoritukset on ilmavia mutta samalla täyteläisiä. Kaikki soittaa vähemmän koska ne kuulee mitä muut tekee, tulee semmonen olo että mä oon enemmänkin kuuntelemassa kuin soittamassa. Se vähemmän soittamisen ja enemmän kuuntelemisen ideologia on siirtynyt myös meille keikoille... tai en mä tiedä tuliko se just sieltä. Mulla on sellanen olo että mä en tee tossa bändissä mitään muuta kuin silloin tällöin soitan kolmisointuja akkarilla ja kaikki muu tapahtuu siinä ympärillää. Ennen tuntu siltä että pitää soittaa koko ajan ainakin kahta kitarajuttua samaan aikaan. Että sormet ei riitäkään, pitäis saada sen verran mekkalaa aikaseksi. Jos kuitenkin on se desibelilimitteri jonka yli sä et voi cd:n masteroinnissa päästä, niin mitä vähemmän siinä on kamaa, sitä enemmän siinä on tilaa ja sitä makeemmalta ja isommalta se kuulostaa. Kun ton levyn laittaa soimaan rinnakkain Nightwishin uuden levyn kanssa niin se kuulostaa luultavasti isommalta, kun sulla on yksi Terhin kuiskaus mikä vie sen saman tilan kuin 180-henkinen jousiorkesteri. Tai mistä minä tiedän, ehkä niillä on joku masterointinappi josta kaiken saa vielä isommalle!
 Olette tehneet jo monta levyä, niin SMG:n kanssa kuin muissakin yhteyksissä. Joko homma sujuu rutiinilla?
– Ei. Ei oikein vieläkään tunnu siltä että on alan ammattilainen tai että osaa. Aina kuitenkin kanavat ropisee tai ei oo vaihtanut kieliä eikä tullut plektraakaan mukan. Jos menee studioon niin soittaa jollain vahvistimella joka on siellä studion nurkissa, ei oo osannut etukäteen päättää mitä haluaa ja sitten hermoilee kun tuntee itsensä amatööriksi. Tai hermoilu on kyllä vapaaehtosta, en mä hirveesti hermoile. Vieläkään ei tunnu siltä että osaa homman, mutta toisinaan tuntuu siltä että on sellasten ihmisten ympäröimänä jotka osaa hommansa. Se auttaa vähän.
Miten SMG:n sävellykset oikein syntyvät?
– No en nyt ihan samaa asiaa lähde jahtaamaan takaa kun noukin kitaran käteen. Mulla on aika selvää mitä mä haen biisejä kirjottaessa, mä haen jotain sellasta ihokarvat nostattavaa kauneuden elämystä, tai sitten toisinaan jotain ihan muuta. Ja sillon siihen tarvitsee jonkun tekstin, tai jonkun ajatuksen että mistä se kappale kertoo, mikä sen idea on. Että mua ei kahden soinnun väliset vaihdot tai jotkin melodiakulut sinänsä kiinnosta tippaakaan, oleellista on se tarina minkä se kertoo tai se emootio minkä se herättää. Eli kaikki semmonen kikkailu on jäänyt pois. Joskus se on suoraan tekstilähtöstä, Terhillä on jokin teksti mitä mä rupeen suoraan säveltään, tai toisinaan mä joudun pyytämään siltä valmiiseen kappaleeseen tekstin, joka yleensä ei tavumäärältään tai pituudeltaan tai leveydeltään mitenkään sovi siihen. Sitten se menee sellaseks Tetrikseksi, että miten se saadaan loksahtaan kohdalleen. Mulla on usein aihioita, jotka tuntuu että ne vois olla sopivia, että tää pitää runnoo tähän ja tuo pitää runnoo tuohon. Siitä tulee semmonen shotgun wedding. Tulee semmonen olo, että nämä kaksi asiaa saa nyt luvan toimia synergisesti. Esimerkiks Joisin viskiä ja nousisin -kappaleen melodia, se on vähän kansanlaulumainen, se on kulkenut mukana joku pari vuotta. Sitten kun tuli se teksti ”Joisin viskiä ja nousisin”, se laini että ”tuntisin sateen ja raudan aamuisin parvekkeella”, mä ajattelin että toi tekstinpätkä täytyy saada siihen biisiin. Eikä se aluksi toiminut mitenkään. Yritettiin sitten uudestaan, mä muokkasin sitä sävellystä ja kaikkea siitä ympäriltä, kaikki meni helvetinmoisen mankelin läpi. Perusajatus on että löytää jonkun soivan lauseen joka toimii jossain melodianpätkässä, aiheuttaa jonkin reaktion, selkeyden hetken.
Pystytkö tekemään biisin siten, että istut alas ja käyt työhön, vai pitääkö odottaa inspiraatiota?
– Mä en usko että ne biisit tulee mistään muualta, mistään eetteristä tai jumalolennoilta. Mutta kyllä päässä soi radio koko ajan. Joskus huomaa napanneensa joistain jo olemassa olevista biiseistä pätkiä, tavallaan kun on viattomassa tilassa säveltänyt jotain ja sitten huomaa että toi kohta, jos sen kääntäis toisin päin niin se ois ton kappaleen peilikuva tai jotain, niin siihen ne sitten yleensä jää. Emmyloussa on ihan suora lainaus Hey Judesta, vaikka mä en oo ikinä kuunnellut Beatlesia. Ei sitä inspiraatioo kannata odotella, tai oikeastaasn sitä inspiraatioo löytyy aina kun alkaa soitella kitaraa. Sitten joskus alkaa kadulla soimaan päässä ideoita, joita voi sitten kehittää eteenpäin kun kotona soittelee kitaralla.
Joel kertoo, ettei varsinaisesti tallenna ideoitaan muistiin mitenkään.
– Mä ostin kerran tämmösen sanelukoneen, että nytpä laitan ideoita muistiin kun olen säveltäjä. Mutta siinä oli niin huono äänenlaatu ja se kasetti oli jotenkin niin ruman ja epämusikaalisen kuulonen että se joutu romukoppaan saman tien. Ei mulla oo mitään tapaa, jos ne unohtuu niin sitten ne unohtuu. Mutta ei ne sitten varmaan kauheen hyviä ollutkaan.
Mutta eikö tässä menetelmässä ole se riski, että joku hyväkin idea unohtuu?
– Kyllä siinä on varmaan monta hyvää ja käyttökelposta ideaa unohtunu ja jääny muistojen kaatopaikalle, mutta ei se prosessi nyt kauheesti eroo niistä bändeistä jotka on että ”tehtiin 50 biisiä, niistä raakattiin 30 joista tehtiin demot, sitten niistä äänitettiin studiossa 17 joista 12 on levyllä. Lopputulos on silti levyllinen matskua, voihan sitä glorifioida sitä paskan määrää, laittaa kukkia sinne paskakikkareiden päälle, että ”noi oli kans biisejä”.
Entä keikat? Teillä on nyt neljä levyllistä tyyliltään hyvinkin vaihtelevaa materiaalia, miten siitä muodostetaan tasapainoinen keikkasetti?
– Kyllä se tavallaan menee aina sen viimesimmän moodin tai levyn mukaan, ja siinä sitten jää aina jotain harmittavaa pois. Säälittävää syksyä ois esimerkiksi vaikea sovittaa nykysettiin. Tai jotain niitä ekan levyn kappaleita on jäänyt pois. Mutta yleisö ei minun mielestäni ole juurikaan valittanut. Mutta kyllä niitä vanhempiakin soitetaan, joskus ehkä vähän uusittuina sovituksina.
Jos tätä uutta, akustisempaa soundia vertaa vaikka debyyttialbumin virtaviivaiseen kovalevyrockiin, onko uusi soundi helpompi saada aikaan livetilanteessa?
– On, koska tavallaanhan se muutos lähti just siitä livetilanteesta.. Se lähti liikkeelle siitä että oli tarve hakea uutta soundia, tehdä erikoisempi livekeikka. Se vaikutti sovituksiin, ja ne on tossa levyllä aika livesoitettavassa muodossa. On siellä tosin pari biisiä joista ehkä tulee murheenkryynejä.
Vieläkö keikkailuun löytyy motivaatiota?
– Löytyy, koska ei me kuitenkaan olla niin hirveesti Suomea kierretty. Meistä vois käyttää nimitystä ”harvakseltaan keikkaileva”. Viime kevsänä tehtiin kaks keikkaa, viime keväänä joitakin... Alkaa olla jo ikävä Rovaniemen Tivoliin. Toisaalta voi myös kiittää luojaansa siitä ettei ookaan bändissä joka vetää tuolla jallupalkalla. Kun kattoo sitä takahuonekirjottelun tasoa ja ajattelee että ”vittu tää jengi on niin tyhmää, vittu ne on niin kaljoissa”. Saatana kun ne läimii niitä omia tarrojaan sinne vessan peiliin. Mä oon kuulu semmosen legendan että Sigin Matti Inkinen on joskus maalannut Tavastian takahuoneen seinän valkoseks. Mä ymmärrän sitä niin hyvin. Saatana kun niitä logoja on seinät täynnä, ja siinä on aina ne kyrvät ja pillut ja homovitsit, ajattelee että mitä ali-ihmisiä Suomi on täynnä. Ja sitten ihmiset maksaa päästäkseen kattoon niitä. Onneks mulla on joku muukin elämä.
Mitä Scandinavian Music Groupin uralla tapahtuu seuraavaksi?
– Kohta tässä ollaan varmaan jo ansaittu se että saatais pieni hengähdystauko ja julkaistas kokoelmalevy. Ihan hyvältä näyttää. Musta tuntuu että päästiin käyntiin vasta ton edellisen levyn tiimoilta, ne kaks ekaa meni vähän silleen rimpuillessa että millanen bändi me oikein ollaan. Nimikirjaimet oli selkeesti sellanen alternative levy, siellä oli paljon sellasia Sonic Youth- ja Fugazi-viitteitä, juttuja jotka on ollu itelle tosi tärkeitä ja joita on aina halunnut tehä. Sama sen ekan levyn kanssa. Sitten kun oli saanu ne pois systeemistä, istu alas ja mietti, että missähän me oikeesti oltais hyviä. Mä oon koko 2000-luvun ollu ihan saatanan kyllästyny kaikkeen heviin ja tähän musiikilliseen ilmastoon, missä kaikilla on kajaalit ja mustat hiukset ja kynsilakat ja nahkahousut, ja sielu riekaleina ja jäässä. Tavallaan huomattiin että Terhin laulun pitää olla siinä keskipisteessä. On paljon rockbändejä, joilla on vitun hyviä riffejä, mutta laulu on tosi hiljalla miksauksessa. koska se laulaja ei oikeesti osaa laulaa.
 Tuntuuko sinusta, että sinulla on musiikillisia ambitioita, joita et pysty Scandinavian Music Groupissa toteuttamaan?
– Nyt alkaa jo pikku hiljaa tuntua että ois. Aluks ajateltiin että tää on meidän temmellyskenttä, että voidaan tehdä ihan mitä hyvänsä, ja kyllä me nytkin pidätetään oikeus tehdä vaikka saksalaista trancea meidän seuraava levy täyteen, mutta se on hitusen selkeytymässä että mitä asioita meidän kannattaa tehdä. Saksalainen trance ei välttämättä ole yksi niistä asioista. Sen sijaan mää oon Salokorven Kössin kanssa, Antti Lehtisen usuttamana – koska hän on Universalin kustannuspäällikkö osa-aikaisena – ollu tämmösellä biisinkirjotusleirillä jossa opetellaan yhteissäveltämisen, eli co-writauksen jaloa taitoa. Se on Suomessa vähän lapsenkengissään. Se on jännä miten siinä sitten äkkiä tekee joitain limaisia soul-kappaleita tai jotain kuntosalidiskoa tai mitä vaan. Siitä on löytynyt sellasia musiikillisia perversioita, kun on löytyny sellanen leikkikenttä tai hiekkalaatikko missä sen myöntää. Kössi sai jo yhen säveltämänsä biisin, joka on sellanen r’n’b-slovari, jollekin vitun suositulle saksalaiselle tyttöbändille. Se on niiden seuraava sinkku.
Löytyykö siis pöytälaatikosta ässäbiisejä, jotka eivät sovi SMG:lle?
– On mulla pari. Mutta mä en oikeen jaksais nähä sitä vaivaa että niistä tekis sellasia demoja joita muut ihmiset voi kuunnella. Muille artisteille ois kyllä kiva tehdä biisejä. Kyllä niille kappaleille aina joku kanava löytyy. Voi olla, että jossain vaiheessa niitä tulee tehtyä. Mutta mulla on kuitenkin koko ajan 99% luovuudesta ja fokuksesta SMG:lle.
Kuinka oikeassa tai väärässä olen, jos sanot Scandinavian Music Groupin olevan melankolinen yhtye?
– Siinä osut kyllä asian ytimeen. Ei me missään nimessä olla mitään kaikkein iloisinta musiikkia. Mutta mun mielestä melankolian pitää olla sellanen juttu että siitä pyritään pois, että siinä ei ryvetä, vaan se yritetään jotenkin muuttaa kauneudeksi.
Kehitin tässä bussimatkalla tänne sellaisen teorian, että teidän melankolianne ei ole mitään ranteet auki -synkistelyä, vaan enemmänkin kaipuuta tai haikeutta.
– Joo, se on aika haikeeta, mutta ei kuitenkaan saa valittaa. Se on oleellista. Yleensähän se suomalainen melankolia on sitä että valitetaan. Se oma tuska koetaan niin tärkeäksi että siitä valitetaan koko maailmalle.
Jos bändin tulevaisuutta ajatellaan hiukan pidemmällä tähtäimellä, mitä kristallipallo näyttää?
– Hiusrajat pakenee, pakit kasvaa, varmaan tulee lisää skidejä, Suomea kierretään yhä harvaksemmaltaan, levyjen julkasutahti harvenee, tulee rutiinia, into laantuu, hittejä ei enää synny, ihmiset haluaa yhä uudestaan ja uudestaan kuulla ne vanhemmat hitit, en mä tiedä. Nyt tuntuu siltä että tulee albumi-pari vielä. Mutta mua ei yhtään haittais, että nyt kun on tavallaan päässy siitä nuorisorockista eroon, niin ei tarvi enää tehdä sitä särökitaravallin kapinan tyhjää elettä... On mahdollisuus kommunikoida rikkaammin, on mielenkiintosempia asioita. Nyt se paletti on tossa, ja musta on ihan mahdollista että vielä 20 vuodenkin päästä vois ilmestyä levy SMG-nimikkeen alla. Tässä bändissä ei oo hirveesti mitään egoja, jotka paiskois kitaroita lavalla, ja työtahti ja -formaatti on sellanen, että kenenkään elämä ei tähän lopu. Ei oo sellasta että pitää lähtee puoleks vuodeks Etelä-Amerikkaan rundaan, että pitää valita lasten tai bassonsoiton väliltä. Semmoset kriisit – ne pommit on purettu jo. Sitä voi tehdä AOR-levyjä hamaan hautaan saakka (nauraa).
Mikä on parasta siinä, että on Scandinavian Music Groupin jäsen?
– Jos vaihtoehtona on se että ei oo SMG:n jäsen, niin mun elämäni on ainakin 100% rikkaampaa. Voi tehdä mitä haluaa, pärjää ilman apurahoja, voi kuitenkin jollekin kuulijakunnalle tuottaa säväreitä. Kyllähän se että ihmiset saa siitä irti jotain mitä siihen on laitettu on tosi hienoo. Ihmisten kanssa juttelu on tosi kivaa, kommunikointi on tosi kivaa. Mutta sitten on jotain asioita joita ei voi kommunikoida muuten kuin taiteen keinoin. Jotain rajatilakokemuksia tai mikskä sitä nyt sanotaan... No, Terhi on meistä dramaturgiaa lukenut, en minä, joten mä en osaa selittää sitä oikein termein
www.scandinavianmusicgroup.com
|
