| |
|
HANOI ROCKSIN TOINEN TULEMINEN |
|
|
|
Kirjoittanut Sauli Vuoti
|
|
28.09.2007 |
TSEKKAA HANOI ROCKS KILPAILU TÄÄLLÄ!
 Hanoi Rocks, 80-luvulla perustettu legendaarinen rock-yhtye saavutti lyhyessä ajassa paljon enemmän kuin useimpien nykyaikojen jakeluverkostoista nautiskelevien artistien on koskaan mahdollista saavuttaa. Menestys tuli kuitenkin ehkä liiankin nopeasti, ja rockin lieveilmiöt sekä rumpali Razzlen traaginen kuolema sotkivat Hanoi Rocksin pakan joksikin aikaa. Kun yhtyeen hajoamisesta ja Andy McCoyn huonosta kunnosta aikoinaan uutisoitiin, olivat useimmat varmoja että Hanoi Rocksista ei enää koskaan kuultaisi. Andy McCoyn säilyessä tasaisesti lööppien ja keltaisen lehdistön huomion kohteena, toisaalla harmaat aivosolut olivat aktiivisimmillaan. Michael Monroe, joka ei ollut aikaisemmin juurikaan osallistunut Hanoi Rocksin kappaleiden säveltämiseen, aloitteli toisaalla soolouraansa. Soolo-levyjen menestys alkoi rauhallisesti, mutta levy levyltä taso nousi ja sen huomasivat niin kriitikot, muusikot kuin myös muuan Andy McCoy. Michael Monroe oli kasvanut Hanoi Rocksin energisestä keulakuvasta biisintekijäksi, joka seisoi omilla jaloillaan keneen tahansa rock-muusikkoon verrattaessa. Kun Hanoi Rocksin paluusta uutisoitiin, uutinen ei juuri kerännyt olkapäiden kohautusta suurempaa reaktiota kaikenmaailman reunionien keskellä. Tuntui epätodelliselta, että huumekoukusta selvinnyt Andy McCoy pystyisi kirjoittamaan vanhojen hittien tasolle yltäviä kappaleita. Mutta kun comeback-albumi Twelve Shots On The Rocks ja sen avausraita Obscured kuultiin ensimmäistä kertaa, olivat tummat pilvet kauttaaltaan hävinneet taivaalta. Kyseessä oli ehkäpä energisin ja valovoimaisin Hanoi-kappale pitkään pitkään aikaan ja se oli vieläpä tehty 2000-luvulla. Ja kun levy eteni pidemmälle, osoittivat repäisyt kuten In My Darkest Moment, People Like Me, Whatcha Want, New York City ja A Day Late, A Dollar Short, että Hanoi oli tullut takaisin - vahvempana kuin koskaan, sillä nyt Andy McCoy ja Michael Monroe olivat yhdistäneet voimansa myös tasavertaisina säveltäjinä.
Vuonna 2005 julkaistu seuraaja ”Another Hostile Takeover” vain vahvisti tätä käsitystä.
STREET POETRY
Mutta palataanpa taas nykyaikaan. Junamatka Turkuun kuluu leppoisasti uutta Street Poetry –levyä kuunnellessa. Perillä odottaa Michaelin työhuoneen sohva. Keskustelu alkaa reilun kuukauden takaisesta Rolling Stones –keikasta, jonka tehoa toteamme yksimielisesti Keith Richardsin toilailujen hieman nakertaneen.
Kuten haastattelun alussa todettiin, Street Poetryllä uusi Hanoi Rocks -kokoonpano kuulostaa ensimmäistä kertaa soundiensa puolesta todelliselta bändiltä. Monroe pitääkin tuotosta vasta ensimmäisenä comebackin jälkeisenä varsinaisena bändilevynä. Sävellyksissä on tällä kertaa myös ollut vahvasti mukana yhtyeen toinen ruotsalaisvahvistus, kitaristi Conny Bloom. Suurin osa materiaalista on silti jälleen kerran Monroe/McCoy –kaksion yhdessä säveltämää ja sanoittamaa. Myös levyn soundimaailma on niin rock kuin vain voi olla.
 - En pidä siitä että nykypäivänä levyjä tuotetaan liikaa. Siksi me haluttiin sellainen kunnon rock-soundi tälle levylle. Jotkut levyn riffeistä onkin jo legendaarisilta Hanoin ajoilta, me Andyn kanssa kaivettiin ne naftaliinista ihan tätä levyä varten. Conny ja AC tajusi kanssa viimeistään nyt miltä Hanoin pitäisi kuulostaa, ja sen voi havaita lopputuloksesta. Nyt me sovitettiin ja äänitettiinkin kaikki niin, että koko bändi oli paikalla. Conny toi meidän soundiin kivasti sellaista uutta ryhtiä mutta myös tervettä kilpailua. Andy joutuu soittelemaan tosissaan, ettei Conny soita sitä ulos, Monroe veistelee.
- Mutta bändi on nyt mielestäni parempi kuin koskaan ja silti musiikki on vanhaa kunnon Hanoita, mutta toki moderneilla soundeilla.
Monroe kertoo uuden levyn olevan edelleen aina jännittävä tapaus. Uusi musiikki ja uusi kansi saavat miehen innostumaan. Mutta Monroe ei ole ainoa innostunut, sillä uusi listaykköseksi noussut single Fashion on saanut osakseen valtavasti radiosoittoa muuallakin kuin vain rock-kanavilla.
- Fashionin perusidea oli ollut Andyllä jo kauan, mutta me ruuvattiin se valmiiksi vasta nyt. Me ollaan muotia vastaan ja yksilöllisyyden puolesta. Jokaisen pitäs tehdä oma muotinsa, sillä jonkun toisen ohjeiden noudattaminen on vaan yksinkertaisesti tyhmää. Jos yrittää matkia muita, tai vaikka meitä, ei se toimi. 200 kiloisen rekkakuskin ei kannata blondata hiuksiaan ja sotkea kajalia silmiin! Se on aina asenteesta kiinni, pelkkä ulkonäkö ei riitä. Kaikki ihmiset on uniikkeja, ja rohkaisenkin kaikkia olemaan oma itsensä.
Monroe kehottaakin kaikkia tietämään arvonsa kappaleessa Worth Your Weight In Gold. Yhtye tietää mistä puhuu, sillä pohjalta on jälleen kerran noustu takaisin huipulle. Monroe korostaakin itseensä uskomisen tärkeyttä.
Hypermobiili Mike Monroe, aka Busy Bee, ja herra McCoy, aka Fumblefoot, ovat tehneet positiivisimman Hanoi Rocks levyn koskaan.
- Niin, on siinä levyllä sellaista yhteiskuntakritiikkiäkin, mutta myös paljon uskoa paremmasta tulevaisuudesta. Koko levy tehtiin aika positiivisissa fiiliksissä, ja se kuuluu mielestäni myös ulospäin.
 Metalli- ja Idols-musiikin dominoimassa Suomessa Hanoi Rocks onkin piristävä ja positiivinen poikkeus, sillä rock-musiikki on todistetusti ajatonta.
- Onhan tuollainen tietysti aina sukupolvikysymys, tietyssä iässä varmaan omaksuu sen musan ja sitten on vaikeampi löytää uusia bändejä myöhemmin, mutta en halua fakkiutua ja seuraan kyllä uusia bändejä. Joskus kuulee hyviä uusia bändejä, mutta kyllä metalli on mulle liian synkkää ja paikallaan junnaavaa. Siellä on paljon kierrätystä ja en pidä sellaisesta kirkumisesta, musiikin pitää svengata. Black Sabbathin kuusi ensimmäistä levyä riittää mulle, ja mieluumminhan sitä kuuntelee aina Clashia kuin esimerkiksi Green Daytä. Ja jo Aerosmith on mulle ihan tarpeeksi rankkaa.
Maailman valloitukseen Monroe suhtautuu varovaisesti, mutta kuitenkin toiveikkaasti.
- Tällä kokemuksella mitä meillä on, pystyy kyllä odottamaan paljon, ja bändi on livenä tällä hetkellä niin hyvä, että meidän show kyllä tyrmää kaikki skeptikot. Siihen puoleen me uskotaan kyllä ihan täysillä. Ja meillä on takavuosilta Euroopassa ja Amerikassakin paljon nostetta ja faneja jäljellä, ja Amerikan länsirannikolla nautimme edelleen jonkinlaisesta kulttimaineesta, että mahdollisuuksia on vaikka mihin. Joka tapauksessa, mehän ollaan se äärimmäinen suomalaisbändi edelleen. Amerikassa meillä ei ole tällä hetkellä levysopimusta, mutta englantilainen Demolition Records on erittäin innostunut puskemaan Street Poetryä Euroopassa eteenpäin ja se on niiden mielestä erinomainen levy.
Hanoi Rocks auttoi aikoinaan suomalaisia bändejä maailmalle esimerkillään, mutta nyt yhtye voi itse hyötyä nuoremman sukupolven Atlantin takana niittämästä maineesta.
- Se ois vähintä mitä ne vois meille tehdä, Monroe nauraa.
- Mutta kyllä me voitaisiin edelleen auttaa myös muita bändejä, kun kontakteja on. Me autetaan nyt ensin itseämme, ja sitten kun me päästään eteenpäin niin katsotaan lisää. Hanoi vie nyt kaiken ajan ja kaikkeen panostetaan sata lasissa. Meillä on vielä matkaa päästä takaisin samaan asemaan missä joskus oltiin. Bändi voi kyllä tällä hetkellä paremmin kuin koskaan, mutta kovaa työtä on yhä edessä.
Toteammekin yhteen ääneen, että Hanoi Rocks tekee edelleen ajatonta musiikkia, valtavalla kokemuksella ja paremmin kuin koskaan ennen.
TONIGHT - LIVE: HANOI ROCKS
Levynteon ohella Hanoi Rocks on vähitellen aktivoitunut myös keikkarintamalla.
- Viime Euroopan kiertueella oli aika hyvin porukkaa. Espanjassa oli ehkä enemmän kun muualla, koska me ollaan soitettu siellä aikaisemmin ja ollaan tunnetumpia. Saksassa oli myös hyvin väkeä. Pariisissa ei oltu käyty aikaisemmin, porukka oli ihan tohkeissaan ja me soiteltiinkin paljon vanhempaa kamaa. Ranskassa ja Espanjassa ei 80-luvulla oltu soitettu koskaan ja Saksassakin me oltiin aikaisemmin soiteltu vain yks lyhyt rundi, vaikka ne on just sellaisia maita joissa ois luullut että meillä olis ollut mahdollisuuksia.
 Hanoi Rocks onkin ainoana suomalaisbändinä soitellut niinkin eksoottisissa maissa kuin Intiassa, Thaimaassa ja Israelissa.
- Joo, Intia, Hong Kong ja Bangkok oli sellasia missä ihme kyllä soitettiin. Tehtiin tollasia ihme valintoja silloin, hehe. Israelista jäi hauskoja muistoja, vaikka me saatiinkin porttikielto koko maahan. Me oltiin siellä viikon verran ja vedettiin viis keikkaa. Me soitettiin klubissa Tel Avivin biitsin varrella ja Nasty (toinen Hanoin alkuperäisistä kitaristeista) & Razzle sai aikaan mitä Melody Maker-lehden artikkelin otsikossa kutsuttiin nimellä ”havoc in the holy land”. No, Nasty oli pudonnut kännissä portaita ja sillä oli kipsi jalassa mutta se hakkasi sen itse irti ja sen meno oli muutenkin hurjaa. Meidän soundcheckit kesti jotain kolme tuntia ja ne jätkät dokas koko sen ajan klubin baarista. Lopulta osa viinoista maksettiinkin meidän keikkaliksoista. Razzle alkoi sit yhdellä keikalla huutaa, että “this is competition time, who wants to win a pair of drum-sticks? Who is this famous personality?” ja teki tipuaskeleita läpi lavan tehden Hitler-viiksiä ja natsitervehdystä. Sit siellä oli ihan hiljaista kunnes joku sanoi että ”Hitler?”. Sitten vieressä oleva läimäytti sitä ja sanoi että ”shut up!”. Onneksi siitä selvittiin hengissä! Razzle ja Nasty heitti vielä myöhemmin pöydän ja tuolit alas hotellin parvekkeelta mikä on mun mielestä niinku sellainen vanha korni klisee, ja se pöytä menikin jonkun mersun katon läpi. Kundit sitten vaan bailas hotellihuoneessaan eivätkä kuulleet että hotellin manageri koputteli ovella. Se sitten tuli omalla avaimella sisään, avojaloin, ja astui suoraan lasinsiruille. Nasty sanoi että ”who the hell are you?” ja löi sitä kainalosauvalla päähän. Mä sitten aamulla heräsin ja ihmettelin että miksi mulle ei tarjottu aamiaista, mä olin ollut koko tapauksen ajan nukkumassa. Andy istui siinä kadulla ihan naama mustelmia täynnä ja mä ajattelin että mitä hittoo täällä on tapahtunut. Ne oli kännissä päättäneet kokeilla että mitä tapahtuu, jos hyppää jyrkkiä portaita alas pää edellä kädet selän takana. Me oltiin sitten tullissa jotain kolme tuntia kun ne mietti että pidättääkö ne meidät vai päästääkö ne meidät menemään. Onneksi me sitten päästiin menemään. Intiassa me oltiin eka rokkibändi joka oli koskaan soittanut New Delhin kaupungissa. Alussa kaikki vain istui lattialla lootus-asennossa ja sitten ne alkoi yhtäkkiä tanssimaan ja yltyi ihan villiksi. Bombayssä me soitettiin kolme tuntia ja kolme varttia. Siellä leffatkin kestää jotain 8 tuntia niin ne olettaa että sä vedät siellä saman kestoisen keikan. Me soiteltiin kaikki vanhat lp:t läpi ja vielä jammailtiin. Se olikin käännekohta meidän lavaesiintymisen kannalta, kun siihen asti me oltiin soitettu tunnin keikkoja jotka oli ihan täyttä tappoa. Nyt me ekaa kertaa jammailtiin ja otettiin enemmän rennosti. No, Bombayssa lavan edessä oli poliiseja jotka löi niitä tyyppejä kepeillä niin kuin jotain kameleita ja sit jengi alkoi kivittään niitä ja mekin oltiin siinä samassa kivisateessa. Se oli ulkoilmakeikka, väkeä oli parisen tuhatta ja yhdessä vaiheessssa sähkötkin meni poikki, kesken keikan. Sit me odoteltiin takahuoneessa kunnes sähköt tuli takaisin ja jatkettiin, ja porukka oli ihan villinä. Hurja reissu, Mike puistelee päätään.
Amerikan ohella myös Japani on maa, jossa Hanoi on niittänyt eniten suosiota. Myös tuoreet levyt ovat myyneet siellä hyvin.
- Japanissa me ollaan yksittäisistä maista myytykin eniten. Meidän uudet levyt on siellä julkaisunsa jälkeen aina huipulla ulkomaalaisten listalla. Viimeksi Another Hostile Takeover oli kakkosena, kun me rundattiin sitä keväällä 2005. Paikalliset artistit myy siellä yleensäkin enemmän, mutta tuo sijoitus on aika hieno saavutus. Mun soololevytkin on myyneet Japanissa aina hyvin ja myös 12 Shots on The Rocks onnistui ja sai Suomessakin kultaa. 12 Shots on The Rocks tosin miksattiin aluksi ilman meitä ja se oli väärä versio, joka alunperin julkaistiin Suomessa ja Japanissa. Me sitten Andyn kanssa tehtiin se miksaus uudestaan paremmin 2003 vuoden alussa kolmen bonusraidan kera, ennenkuin levy julkaistiin Englannissa ja Jenkeissä. Se oikea versio julkaistiin vihdoin myös Suomessa kesällä 2006.
BETTER LOW
Suomen rock-sisäpiiri on tiennyt vuosia Michael Monroen olevan kaikkea muuta kuin hurja maineensa antaisi olettaa. Michael ei ole dokannut, harrastanut bändäreitä tai pitänyt hurjia pippaloita. Kovan maineen takaa paljastuu ihan tavallinen musiikinystävä, jolle hyvän biisinkirjoittaminen on kaikki kaikessa. Mike on hyvin tietoinen siitä, että joissain piireissä häntä ja Hanoi Rocksia on pidetty täytenä laumana sekopäitä, musiikin unohtuessa taka-alalle, vaikka yhtye on tehnyt missä tahansa mittakaavassa merkittävän määrän loistavaa musiikkia. Artisti ei kuitenkaan voi maineelleen mitään, täytyy vain jatkaa eteenpäin ja uskoa, että ihmiset näkevät kaiken pinnallisen läpi.
- Musiikki on mulle se paras ”high”. Mun mielestä se on tyhmintä mitä voi tehdä, että ansaitsee satoja tuhansia musiikilla ja sit hankkii itselleen jonkun riippuvuuden ja haaskaa rahansa siihen. Ja sit kun siitä haluaa vierottaa itsensä, se maksaa toisen mokoman. Silloin tyypeillä on jo liikaa rahaa. Liian useat tyypit kelaa että tärkeintä on saada giltsejä tai bailata ja toiseksi tärkeintä vasta osata soittaa. Se on mulle täysin käsittämätöntä. Musiikki, säveltäminen ja esiintyminen on mulle se tärkein juttu. Ehkä me suomalaiset ollaankin maanläheisempiä eikä me sillä tavalla kaivata sitä kaikkea oheistoimintaa.
 Tv-vierailut ovat elävä esimerkki siitä, kuinka ihmisten käsitys Hanoi Rocksista eroaa totuudesta. Usein haastatteluissa Monroelta ei kysytä normaaleja kysymyksiä vaan outoja ja provosoivia, joita voisi pitää epäkunnioittavinakin. Vain harva on ymmärtänyt kurkistaa pintaa syvemmälle, mikä onnistuisi jo pelkästään Monroen tekstejä lukemalla.
- Usein meille ei esitetäkään normaaleille ihmisille tarkoitettuja kysymyksiä. Ne monesti asennoituukin just niin, että me ollaan jotain huumehöyryisiä sekopäitä joille voi nauraa. Kyllä mä olen sen huomannut. Mä aina sanonkin ihmisille, että älkää kertoko että olen ihan selvä, koska se pilaa mun maineen. Mutta vakavasti ottaen, se huumemaine on silti sellainen, missä ei oo mitään makeeta. Se on vaan se imago, mikä meille on haluttu laittaa. Me ollaan kuitenkin ennen kaikkea bändi, ei enempää eikä vähempää, ja meidät pitäs muistaa musiikista eikä mistään muusta.
-Me ollaan mun mielestä nyt vasta päästy alkuun Hanoin kanssa, me ollaankin kutsuttu tätä iloiseksi uudelleensyntymiseksi, eikä vain uudestaankasaamiseksi. Sellainen ”otetaan yhdessä rahat pois ja sitten ei enää nähdä” on juttu mitä me ei ikinä tehtäis. Näillä uusilla eväillä on nasta nähdä, mihin me pystytään!
Mike Monroe on Suomen ohella asunut Lontoossa ja New Yorkissa. Vuosien varrella myös useimmat muut maailman maat ovat tulleet tutuiksi. Nykyään Monroe asustaa Helsingin sijaan Turussa. Suomalaisuus on asia, josta ei ole Hanoin yhteydessä juurikaan puhuttu. Siksi Monroen kotimaanrakkaus hieman yllättää.
- Mä oon nähnyt paljon maailmaa ja olen aina päätynyt siihen loppuajatukseen, että on hienoa että mä olen suomalainen. Varsinkin nykyisen maailmantilanteen huomioon ottaen on mahtavaa asua Suomessa. En ole mikään patriootti, mutta iloinen siitä että olen suomalainen. Suomessa on kaikki mestat aika kivoja. Kaupungit on rauhallisia ja landella on kiva vierailla mutta ei asua. Kun asuin maalla, niin se eka vuosi oli mukavaa, kun tein vain musaa ja mulla ei edes ollut tv:tä. Rakensin lumiukkoja ja touhusin kaikenlaista. Se olikin sellaista terapiaa. Kaipasin kuitenkin kaupunkiin ja löysinkin sopivan, yksityisen kämpän Turusta, jossa on naapureina vain pari toimistoa. En nimittäin pystyis asumaan kerrostalossa missä on naapurit ja kaikki kun mä kuitenkin teen yöllä duunia, että mun piti päätyä johonkin siihen puoleenväliin. Turku on kuitenkin mukava paikka, vaikka mä oonkin ainoa Hanoista, joka on paljasjalkainen stadilainen. Ei mulle silti Helsinkikeskeisyys oo koskaan pudonnut, missä tahansa sä oot niin sä teet siellä oman maailmas. Mulle koko Suomi on samanarvoinen.
Haastattelun lopuksi keskustelu kääntyy maailman tilanteeseen ja erityisesti sen varjopuoliin. Jälkikasvun hankkiminen ei siitä syystä kiinnosta Monroeta, vaikka toisaalta rock-muusikon hektinen elämäntyyli ei antaisikaan myöten normaalille elämälle. Kuten kaikkeen muuhunkin, Monroe suhtautuisi myös lapsiin täydellä vakavuudella, ja ainoa vaihtoehto olisikin omistautua jälkikasvulle lopun elämäänsä. Siihen ei nyt ole mahdollisuutta. Miken toivomus maailmanrauhasta on kliseinen, mutta miehen silmistä huomaa, että puhe tulee sydämestä.
- Sodat ja kaikki on kyllä masentavia asioita. Ne jotka päättää näitä juttuja, niin idioottejahan ne on jos ne ei tajua että kaikki maailman nälkää näkevät pystyttäis ruokkimaan, mutta sen sijaan ne laittaa rahaa kaikenmaailman avaruusprojekteihin, aseisiin ja muihin. Olisipa maailmassa yksi päivä, jolloin olisi rauhallista ja kaikilla hyvä olla. Musiikki on kuitenkin hyvä tapa irrottautua arjesta ja ongelmista, ja jos joku saa lohtua Hanoin musiikista niin sitten me ollaan onnistuttu.
Live-kuvat: Liisa Ukkola
www.hanoirocks.info
|
Maailman kovin rock bändi. Kirjoittanut: Hanoi, - 04/07/2009 - 17:03
Aivan upea haastis. Oli kiva kuulla Miken fiiliksiä, uusi ja vanhoja. Odotan kovasti uutta 'rieskaa'(Street Poetry).Ei Muuta ku kaikkea hyvää jatkoon!! Kirjoittanut: Miika, - 09/05/2007 - 20:50
Kirjoittanut: Maarit, - 09/03/2007 - 16:24 1 Sivu 1 1 ( 3 kommentia )
|
|
|
|
