 Miten hyvin bändin alkuperäiset tarkoitusperät ovat täyttyneet, eli ovatko olot keikkapaikoilla parantuneet sen jälkeen, kun olette nyt jo hyvän tovin pyörineet niillä soittajina? Entä mitkä tuntuvat nyt bänditoiminnan parhailta puolilta tietenkin sen ohella, että soittaminen on hauskaa?
-Olot ovat olleet ihan hyvät, ruokaa ja yöpaikka ovat järjestyneet ihan kivasti. Etenkin keikoilla käyminen on tosi mukavaa, kuten myös bändikavereiden kanssa oleminen – ja myös muiden kavereiden, joita näkee kun reissaa eri kaupungeissa. Keikkapaikoilla näkee usein muitakin bändejä, tosi hyviäkin bändejä soittamassa. Ja se on jännää, että etenkin ulkomailla pääsee tutustumaan myös moniin uusiin ja itselle entuudestaan tuntemattomiin bändeihin. Kaiken kaikkiaan reissaaminen on parasta, etenkin kun emme nykyisin pääse treenikämpälle kovin usein, koska asumme eri kaupungeissa.
Miksi juuri garage rock tai -pop kolahtaa teihin kovimmin kaikista musiikkityyleistä?
-Se vain kuulostaa meistä tosi hyvältä! Kun aloimme soittaa, Kristiinalla (rummut) ja Katariinalla (urut) oli enemmän tietämystä ja levyjä, joita sitten yhdessä ryhdyimme kuuntelemaan. Siitä innostuin itsekin keräilemään levyjä ja nyt garage tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta, biisit vain ovat niin hauskoja!
”Ainoa oikea vahtoehto” kuulostaa tosi voimakkaalta sitoumukselta. Kuunteletko nykyisin edes satunnaisesti muitakin musiikkityylejä ja otatteko kenties epäsuorempia vaikutteita muustakin kuin garagesta?
- Totta kai kuuntelen paljonkin muunlaista rockia ja muutakin musiikkia. Meidän soittotapamme on vain muodostunut sellaiseksi, että garage sopii parhaiten yhteen sen kanssa. Muita kuin garage-bändejä en nyt kuitenkaan osaa nimetä vaikutteiksi biisienteossa, joka lähtee käyntiin yleensä siten, että kitaraa tai urkuja soitellessani syntyy joku riffi, jota lähdemme työstämään eteenpäin treeniksellä. En voi sanoa ottavani vaikutteita esimerkiksi linnunlaulusta, heh!
Entä mistä saatte ideoita tekstipuolelle ja kuka teillä vastaa biisien sanoituksista?
-Teemme sanoituksia yleensä yhdessä treeniksellä ja kuka vain meistä viitsii, yrittää kirjoittaa myös kotona. Tekstien tekeminen on minulle yleensä vaikeaa, Kristiina ja Katariina ovat kunnostautuneet siinä hommassa.
The Micragirlsillä on sarjakuvameininkiä etenkin levyn kansissa, liittyvätkö sarjakuvat kenties jollakin tapaa vaikutteisiinne myös biisinteossa?
-Kyllä meillä on ollut ja onkin sarjakuvahenkisiä aiheita…White Devil of the Yellowstone kertoo Lucky Lukessakin esiintyneestä lännensankaritar Calamity Janesta!
Teille on karttunut jo paljon keikkakokemusta, mutta palataan hetkeksi muistelemaan ensimmäisiä esiintymisiänne. Ette kuulemma olleet lainkaan soittaneet bändissä ennen The Micragirlsin perustamista, mutta aloitte keikkailla suhteellisen varhain. Hirvittikö ns. rokkipoliisien suhtautuminen alkuaikoina, kun soittotaitonne kehitys oli vasta alkutekijöissään?
-Ei meitä juurikaan hirvittänyt, olimme niin tohkeissamme omasta meiningistämme! Saimme kuitenkin heti enimmäkseen hyvää palautetta, eikä mitään rokkipoliisijuttua.
Seuraavaa on ehkä paha spekuloida, mutta jos ikävämpiä tyyppejä olisi sattunut keikoille ilmaisemaan mielipiteitään siitä, että ehkä kannattaisi treenata vielä ennen keikalle tuloa, olisiko sellainen palaute vaikuttanut teihin millään tavoin?
-Se olisi varmaankin riippunut tyypistä. Jos joku täysin tuntematon olisi jotakin sellaista sanonut, tuskin olisimme ottaneet sitä vakavasti. Mutta emme kohdanneet sellaisia tyyppejä. Paitsi yksi taisi olla, joku joka itse soitti proge-bändissä…heh heh. Mutta ei tämän tyypin palautteella ollut mitään vaikutusta, kun omilta tutuilta ja kavereiltamme saimme koko ajan vain positiivista tsemppiä.
Osoittaa harvinaisen ihailtavaa rohkeutta bändiltä, jonka jäsenet opettelevat soittamaan bändisoittimiaan vasta bändin perustettuaan, ryhtyä välittömästi tekemään omia biisejä.
-Joo, soitimme kyllä aluksi paljon covereita, kuten vielä nykyäänkin. Opimme ehkä soittamaankin lähinnä sitä kautta, kuten myös hahmottamaan biisien rakenteita. Mutta olimme tosiaan ihan alusta saakka tekemässä omiakin biisejä ja se oli heti hauskaa.
Miten biisintekoprosessinne on muotoutunut soittotaitonne kehittyessä, onko se esimerkiksi muuttunut olennaisesti alkuajoista?
-Aluksi emme osanneet yhtään jamitella, kun taas nykyisin saatamme treeniksellä työstää kunkin tuomia ideoita juuri sen kautta, että muut tulevat mukaan soittamaan ja katsomme sitten, mitä syntyy. Yleensä biisit syntyvät niin ja sanat sitten viimeiseksi. Joskus harvemmin joku saattaa olla kirjoittanut ensiksi tekstiä, jonka pohjalta alamme yhdessä työstää biisiä.
Kaveripohjalta perustettuja bändejä on pilvin pimein, mutta useimmat niistä elävät korkeintaan ensimmäiselle keikalle, jos sinnekään asti. Mikä voisi olla The Micragirlsin etenemisen salaisuus verrattuna yrittäjiin, jotka eivät pääse lähellekään niin pitkälle kuin te?
-Jos alkutaipaleemme olisi ollut tosi kivinen, jos meillä olisi ollut vaikeata keskenämme tai jos keikkailu olisi ollut vaikeaa – jos emme olisi edes saaneet keikkoja, tai jos ihmiset eivät olisi alkaneet käydä keikoillamme, en tiedä olisimmeko innokkaasti jatkaneet. Meillä on ollut hyvää tuuria keikkailun kanssa, kun yleisöä on riittänyt sen verran, että siinä tuntuu olevan jotakin mieltä.
 Kuten viittasitkin keskinäiseen viihtymiseenne, bändin kanssa kunnon alkuun pääseminen voi olla pitkälti kiinni henkilökemiasta.
-Kyllä, se on tosi tärkeää, tuleehan bändikavereiden kanssa vietettyä paljon aikaa ja musiikin tekemisessä kyse on herkistä asioista.
Oletteko tunteneet toisenne lapsuudesta asti?
-Katariina ja Kristiina ovat siskokset, minä taas olin Kuopiossa samalla luokalla koulussa Katariinan kanssa ja satuimme kaikki samaan porukkaan reissussa, jonka aikana päätimme perustaa bändin. Sitä ennen ennen emme tunteneet kovin hyvin, Kristiinaan tutustuin vasta bändin myötä.
Olette keikkailelet jo Euroopassakin huomattavassa määrin. Mikä maa on suosikkinne keikkapaikkana tai muuten hengailumielessä?
-Saksassa on tosi kiva soittaa keikkoja, mielipiteeseen vaikuttaa varmasti se, että olemme keikkailleet siellä niin paljon. Sveitsissä oli pari ihan älyttömän kivaa keikkapaikkaa, Ruotsissa on ollut mukavaa…
Onko mitään paikkaa, jossa ei olisi ollut hyvä meininki?
-No ei, mitenkään hirveästi…Olemme soittaneet monenlaisissa keikkapaikoissa vallatuista taloista alkaen ja siitä ylöspäin vähän hienommissakin paikoissa, baareissa, klubeilla. Kaikki paikat ovat omanlaisiaan. Yksi ihan totaalinen pohjanoteeraus on ollut. Se keikka oli Saksassa ihan älyttömän pienessä kaupungissa tai kylässä. Soitimme jossakin työväentalon tyyppisessä paikassa, jonne kolme ihmistä tuli meitä katsomaan, kun samaan aikaan kyläläiset pitivät ulkona omia juhliaan. Lavalla ei mikään toiminut: monitorit osoittivat yleisöön, piuhat ja mikitykset olivat ihan väärin ja aina kun polkaisin jalkaa, ääni alkoi kiertää. Miksaaja kuunteli omaa musiikkia korvalapuilla keikkamme aikana…Sen jälkeen olimme, että nyt se kaikkein hirvein keikka on koettu, joten voimme ihan rauhallisin mielin mennä keikalle tästä eteenpäin, kun huonommaksi ei enää voi mennä!
Se oli varmasti vapauttavaa näin jälkeenpäin ajateltuna.
-Joo, ja nykyisin osaamme vaikuttaa paremmin keikkapaikkojemme valintaan, kun tiedämme erilaisista paikoista.
Mikä biiseistänne on tällä hetkellä suurin suosikki yleiön tai bändin keskuudessa?
-Yleisöön uppoaa aina My My Micraboy. Oma suosikkini on tällä hetkellä Queen of The Cavemen, jota on ollut erityisen hauska soittaa, kuten myös uusimpia hauskoja biisejä, joilla ei ole vielä välttämättä edes nimeä. Niihin liittyy aina tietty pieni jännitys.
Täytyykin kehaista biisejänne ja etenkin lauluasi, varsinkin jos vertaan The Micragirlsiä erääseen kotimaiseen jo pidemmän linjan saman genren yhtyeeseen, jonka naislaulajan ääni hukkuu pahasti soitannan sekaan. Te ette kärsi ainakaan pontevuuden puuttesta laulun suhteen ja myös stemmanne toimivat. Onko sinulla joitakin kikkoja, joilla saat rankan ja rahisevan soundisi kestämään keikkaputkien aikana?
-Eipä taida olla, olen kai vain laulanut niin paljon, että oma tyylini on muotoutunut sitä kautta ja olen oppinut käyttämään ääntäni vaihtelevammin. Enää nykyään en paisko kaikkia lauluja menemään kuten ihan aluksi, jolloin se oli hirveää! Sittemmin olen kehittänyt tietyn oman tekniikkani laulamiseen.
Mietitkö biisejä sovittaessasi millä tyylillä vedät missäkin kohdassa, vai tulevatko laulutavat itsestään biisin myötä?
-Mietin sitä kyllä. Laulumelodioiden tekeminen tuntuu muutenkin vaikealta, mutta kyllä ne sitten muotoutuvat biisin mukana ja oikeastaan vasta, kun biisiä on soitettu muutamaan kertaan keikalla ja huomattu, että ei tämä toiminutkaan yhtään, pitäisikö kokeilla jotakin muuta.
Garage rockista tulee usein mieleen jos ei sentään tunkkainen, niin ainakin savuinen tunnelma. Teistä taas syntyy sekä musiikkinne että imagonne puolesta päinvastoin tosi raikas mielikuva!
-Sen tyyppinen idea meillä on itsellämmekin. Meillä on soittaessamme aina niin hauskaa, että varmaankin se sieltä välittyy.
Onko teillä kolmella muitakin yhteisiä kiinnostuksen kohteita kuin musiikki? Esimerkiksi… autot?
-No ei ole autot, emme ole autoihmisiä kuitenkaan! Kristiinalla on Kuopissa oma kauppa Daiga Daiga Duu, joten hänen aikansa menee paljolti yrittäjänä siihen. Katariinan kanssa olin keramiikkakoulussa, mutta ei meistä varmaan keraamikkoja tule kummastakaan. Ainakin me kaikki luemme kirjoja. Yhteinen aikamme menee kyllä nyt bänditouhuissa.
Mihin The Micragirls suuntaa tulevaisuudessa, millaisia enemmän tai vähemmän realistisia haaveita ja suunnitelmia teillä on?
-Olisi ihan mahtavaa päästä bändin tiimoilta matkustelemaan, kun muuten sitä ei varmaan tulisi harrastettua. Bändin kanssa voisimme käydä vaikka Amerikassa ja Japanissa! Haluan ajatella, että homma jatkuu ja teemme levyjä, vaikka nykyisin se ei ole enää niin helppoa kuin alkuvaiheessa, kun me kaikki kävimme vielä koulua. Nykyisin bändin sovittaminen yhteen muun elämän kanssa on monimutkaisempaa, mutta se että saisimme jatkossakin otettua ajan musiikin tekemiseen, olisi ihan parasta.
Viime vuoden lopulla vinyylinä julkaistun levynne nimi ”Feeling Dizzy Honey?!” inspiroi viimeisen kysymyksen: is honey feeling dizzy – ja mistä mahtaa johtua, jos on?
-Levyn nimi tulee Lone Twister-biisin välissä kysytystä kysymyksestä ”Feeling dizzy honey? That’s what I like”. Kyllä minusta on vaikuttanut siltä, että vinyyliä ostaneet ja cd:n julkaisua odottelevat ihmiset ovat aika dizzy!
Kuvat: Sami Vähä-Aho (etusivu), Tiina Jutila
The Micragirlsin kotisivut
|
