 Hiljan ilmestynyt Varmaa hapuilua 1987-2002 toimii kokoelmaksi harvinaisen hyvin, mikä johtunee osittain Radiopuhelinten tuotannon yhtenäisyydestä. Kokonaisuuden tuntua lisäävät myös metkasti kummassakin levyssä hyödynnetty kronologisuus ja se, että mukaan ei ole perinteiseen best of -tyyliin hösätty uusia biisejä, remiksauksia tai muuta tilpehööriä. Teiltä ei taida tuollaista radio edit –osastoa juuri löytyä?
-Eipä tosiaankaan. Kun K.O. tehtiin, Zen Gardenin Kari Hynninen remiksasi Tapion omaksi huvikseen. Mutta ei se kuulostanut ainakaan paremmalta kuin varsinainen versio, ja siihen se kokeilu sitten jäi. Tuotannossamme on kuitenkin joitakin biisejä, jotta tekisi mieli miksata paremmin joskus, mutta toisaalta niille ei oikein ole julkaisukanavaa.
Kun tuplan kuuntelee putkeen, suoritus vastaa näppituntumalta viiden kilometrin juoksulenkkiä kesähelteellä ja kaatumista päälle; tulee uupunut, mutta omalla tavallaan tyytyväinen olo. En voinut välttää mielikuvaa, minkälaista jumppaa sen jälkeen vedettäisiin jos sen saisi soimaan jonnekin aerobic-salille.
-Itse asiassa kitaristimme Katz teki yhteen kappaleeseen 90-luvun lopulla videon, jossa oli jotakin jumpan suuntaista. Muillekin on siis tullut sellaisia mielikuvia.
Sitä en ole nähnyt. Videonne kun eivät kovin laajassa levityksessä ole olleet.
-Eivät niin. Enemmän ne ovat olleet semmoista puhdetyötä.
Jo runsaasti kiitosta kerännyt Radiopuhelimet-kirja julkaistiin muutama kuukausi sitten. Oletteko ajatelleet sellaista kätevyysaspektia, että vastedes aina kun joku kysyy tyhmän kysymyksen, voitte sanoa: tarkista sieltä kirjasta.
-(naurua) No, kirjankin muistikuvat saattavat olla osin aika horjuvia. En suosittelisi sitä miksikään eksaktin historiankirjoituksen lähdeteokseksi, vaikka suurin osa sisällöstä varmaan pitääkin paikkansa.
Minusta onnistunein asia on persoonallisten, toisiaan täydentävien havaintojen ja omintakeisen huumorin ohella se, että kirja on rakennettu kuten Radiopuhelinten biisitkin, ydinaineksista. Ei olla lähdetty lavertelemaan tyypilliseen bändibiografiatyyliin.
-Siitä saa kiittää toimittajaa, Hurmeen Juhaa. Hän ideoi rakenteen sellaiseksi, että jokainen kirjoittaa omia tarinoitaan ja hän karsii parhaat päältä. Samalla systeemillä siis toimittiin kuin parin näytelmämmekin kanssa, eli tapa tuntui heti luontevalta.
Se vähän ikäväkin elementti, joka yleensä muusikkoelämäkerroissa on, eli tarve luoda sankaripotrettia, uupuu kirjasta kokonaan. Mietittekö lainkaan tällaisia pointteja vai oliko Hurmeen rooli niin iso, että te vain kirjoititte miettimättä yleisiä linjauksia?
-Emme tehneet, tarkoituksena oli kirjoittaa jokaisen oma henkilökohtainen totuus ja näkökulma. Hurme toivoikin, että meiltä tulisi ristikkäisiä ja ristiriitaisia, jopa toistensa kanssa tappelevia näkökulmia. En tiedä, mitä muut ovat miettineet tämmöisestä tyypillisestä rock-sankaruudesta ja miten he ovat halunneet suhteuttaa omat kirjoituksensa siihen.
-Itse voin sanoa, että minulla tuokin arpekti oli hämärästi mielessä ja alun lyhyet kuvaukset nykytilanteesta liittyvät siihen, kun yritin vetää tarkoituksella aika latteaksi sen kuvan, että tässähän sitä soitellaan ja keikkareissut ovat korkeintaan lomaa työstä ja perhe-elämästä. Se oli tarkoituksellinen antiheroistinen ote siinä kohdassa. Jälkeenpäin tuli mieleen, että olisi ollut pahuksen kiva kertoa hieman siitä vähäisestä rockstarapuolestakin. Mutta onhan se puoli käsitelty Raatikaisen osuudessa, joka on avauksena ja kertomukset täydentävät toisiaan hyvin.
Minä en kyllä kokenut kirjoitustasi latistavana, vaan enemmänkin autenttisena.
-Niin, eihän perhe-elämässä mitään latteaa ole, mutta tarkoituksenani oli välttää rock-kirjallisuudelle tyypillistä kovan meiningin hehkutusta.
Sadan ensimmäisen sivun aikana taitaa kuolla saman verran porukkaa kuin keskimääräisessä Charles Bronson –elokuvassa, mutta siihenkään ei oteta siunailevaa kantaa vaan tietty lakoninen tyyli pitää.
-Panin itsekin merkille, että tähän ikään mennessä on viikate jo ehtinyt lähipiirissä heilua.
Ja ihan alussa jo silloin 80-luvullakin.
-Ehkä voisi sanoa niin, että ainakin Radiopuhelinten keikkamyyjänä toimiminen on keskimääräistä vaarallisempi ammatti. Heitä kun on kuollut jo pari.
Oletteko ehtineet bändin kanssa miettiä, millainen poikkitaiteellinen aluevaltaus voisi olla seuraavaksi luvassa? Korniuden nimissä on ainakin kysyttävä, että jos teistä tehtäisiin elokuva, kuka esittäisi ja ketä?
-(naurua) Siitä on treenikämpälläkin jo vitsailtu. Toimisimme tietenkin samaan malliin kuin näytelmässä eli esittäisimme itse itseämme lapsina.
Ette siis lähtisi sille linjalle, että kuka saa Mikko Leppilammen esittäjäkseen?
-Heh…että kuka meistä saa, vai kuka meistä Mikko Leppilampi saa olla? Ei meillä varsinaisia fantasioita ole roolijakojen suhteen.
Onko sinulla sitten visiota siitä, millainen elokuva saattaisi toteutuessaan olla? Tavallaan pirtaanne ei sopisi sekään, että toistaisitte sellaisenaan kirjassa läpikäytyjä rokkitouhuja uudestaan.
-Niin, ja näytelmissä olemme käyneet läpi lapsuuden ja nuoruuden nolot tilanteet. Elokuva-ajatus ei ole ollut pelkkä heitto, mutta emme ole sitä vielä yhtään vieneet eteenpäin. Täytyy ryhtyä ideoimaan, tässä ja nyt en osaa sanoa mitään siitä, mitä se pitäisi sisällään.
Ohjaajakin olisi hankala kysymys, Sergio Leonekin kun on jo kuollut.
-Ehkä tässä olisi tyytyminen tuttuun tapaan Juha Hurmeeseen.
Teillä on meneillään vähintäänkin kaksinkertainen juhlavuosi, kun bändi täyttää 20 ja nykyinen kokoonpano 10 vuotta. Miten se näkyy yhtyeen toiminnassa?
-En tiedä näkyykö se kymmenvuotisuus mitenkään, mutta 20-vuotisuuden ja kokoelman julkaisun varjolla olemme saaneet huomattavasti enemmän keikkoja. Tässä on nyt tällainen ns. kuuma kesä meillä, peräti kuusi jonkinnäköistä festarikeikkaa. Monta vuottahan meillä on ollut iskulauseena ”kesällä räjähtää”! Nyt lienee sitten se kesä. Sitten voikin ottaa iisisti seuraavat 17 vuotta. Pääsimme nimittäin Provinssiin tänä kesänä seitsemäntoista vuoden tauon jälkeen. Olimme siis siellä viimeksi 1989.
Taustatyötä tehdessäni törmäsin siihen, että Qstockissa esiintyminen alkaa olla teillä jo pienimuotoinen perinne.
-Näköjään. Järjestäjän taholle on syntynyt sapluuna, että Radiopuhelimet otetaan tahdittamaan yleisön marssia pois festarialueelta (naurua).
No ei kai nyt sentään, siellähän on ollut foorumi kuumana ja ihmiset innoissaan. Ja kesäkuun alkupuolelle melkein pettyneinä, miksei orkesteria näy.
-Esiintymistila on suhteellisen pieni ja siellä tulee tiivis tunnelma, vaikka paikalla olisi sadasosa festariyleisöstä.
Onko luvassa kenties yllätyksiä?
-Ei tässä mitään yllätyksiä voi luvata, kun olemme noita KTMK-biisejä soittaneet jo vuoden alusta asti joka keikalla, jolloin ne ehkä olivat yllätyksiä. Uusia biisejä olemme taas soittaneet keikoilla aina, koska se on paljon parempaa treeniä kuin treenikämpällä. Niin tuotamme yleisölle jatkuvasti yllätyksiä uusien levyttämättömien biisien muodossa.
Miten kotikenttäetunne näkyy Oulun keikoilla?
-Kyllä se ainakin Qstockissa näkyy varsin hyvin. Ensimmäisenä kesänä oli pisimmät encore-
taputukset koskaan, liioittelematta kymmenen minuuttia, ehkä varttitunninkin.
SUURIA JA SYVÄLLISIÄ ASIOITA?
Laskeskelin, että kun aloititte toimintaanne, Neuvostoliitto oli vielä olemassa, Reagan puuhaili Tähtien sotaa, Arava- ja parin vuoden päästä kaiken sortin lainoja otettiin innokkaasti, ei ollut vielä lamaa, Suomi oli kuin virallinen takapajula jääkiekon maailmanmestaruuksista tai Euroviisuista puhumattakaan. Nyt olemme 2000-luvulla ja päivänpolttavat aiheet ovat muuttuneet, myyttisyys vähenee, tietoyhteiskunta on selviö jne. Mitä tästä kaikesta ajattelet ja miten se on vaikuttanut Radiopuhelimiin?
-Huh huh. Siinäpä mukavan suppea kysymys (naurahdus). Tuota, laskin tässä yhtenä päivänä, että ehdin vierailla Neuvostoliitossa kuusi kertaa. Siinä mielessä olo on ehkä vähän kuin arkaaisella hahmolla, joka voi kertoa nuorelle polvelle ajoista, joita he eivät ole koskaan kokeneet.
Supistan kysymystä vähän, jos se auttaa. Eli mikä nykymaailmassa kiinnostaa/ärsyttää/huolettaa eniten?
-Eniten? Tietenkin ilmastonmuutos. Sitähän toivon kädet ristissä, että ilmastonmuutosskeptikot olisivat oikeassa, että homma ei leviäisi käsiin. Mutta valitettavasti siihen porukkaan ei voi nykytiedon valossa kauheasti uskoa.
Ainakaan jos ajattelee, että maailman johtava suurvalta ei sitoudu yhteisiin sopimuksiin.
-Tämä on asia, jossa ajan kulumisen huomaa. Silloin kun Radiopuhelimet perustettiin, ilmastoasioissa suurin huolenaihe oli otsonikerroksen oheneminen. Se oli 1986 todella suuri huolenaihe. Vitsailimme, että tuleva sukupolvi näyttää parinkymmenen vuoden kuluttua rupisammakoilta, kun kaikilla on melanooma. Mutta sitten meni muutama vuosi ja aihe häipyi taka-alalle. Kai se jotenkin saatiin hallintaan. Sitten alkoi tämä kasvihuoneilmiö, joka on vallinnut koko ajan vain kärjistyen. Ikä tuo tiettyä surullista perspektiiviä tähän.
 Eikös jossakin Uuden-Seelannin seudulla ole niin, ettei auringossa tarvitse olla kauaakaan, kun näyttääkin jo kohta siltä rupikonnalta.
-Minulla on sukulaisia Etelä-Australiassa ja siellä ainakin on arkipäivää, että radiossa annetaan varoituksia korkeista ultraviolettisäteilyn määristä. Kuin täällä metsäpalovaroituksia.
Olet itsekin toimittaja. Miten olet seurannut ammattisi puolesta keltaisen lehdistön nousua ja kasvanutta roolia? Mitä mieltä olet toimittajan tehtävästä, vastuusta ja moraalista?
-Aika halpahintainen ala tämä tuppaa olemaan. On ikävää seurata keltaisen- tai iltapäivälehdistön keinojen leviämistä päivälehtiin ja muihin asiallisina pidettyihin lehtiin, jotka alkavat myös kilpailla viihdejutuilla.
Entä pystyykö asielle tekemään mitään, kun kohta ihmiset eivät lue enää kirjojakaan?
-Minä en pysty tekemään sille muuta kuin kirjoittamaan vastakarvaisia tai -hankaisia juttuja. Joudun kyllä itsekin viihdejuttuja kirjoittamaan ja vaikka se on ihan mukavaakin välillä, yritän vaalia tiettyä persoonallisuutta. Eihän toimitusten väellä tosin ole kovinkaan suurta valtaa lehtien linjauksiin.
Ellei sitten pistä omaa lehteä pystyyn.
-Niin. Palkkaakin olisi kyllä ihan kiva saada.
Ehkä tuosta ei enempää, menee muuten ammatilliseksi…
-…itseruoskinnaksi.
Kestävimmissä ja mielenkiintoisimmissa asioissa on poikkeuksetta mukana jonkinlaista ristiriitaa, vähän siihen sävyyn, että useat huippukoomikot ovat olleet traagisia hahmoja siiviilissä.
-Tai kusipäitä.
Niin. Teillä on tietynlainen tyly maine, puhumattakaan musiikin luonteesta. Kuitenkin jo joskus 90-luvun alussa Aknestikin tyypit sanoivat Rumbassa, että Radiopuhelimet on yhtye, joka saattaa kuulostaa jonkun mielestä ilkeältä ja pahalta, mutta musiikki on oikeastaan aika lämminhenkistä. Onko teistä tuntunut bändinä koskaan siltä, ettei näitä hedelmällisiä ristiriitoja ole tarpeeksi huomattu?
-Nykytilanteessa ei ole valittamista, ja esim. kokoelman erinomainen vastaanotto on suorastaan yllättänyt minut. Ihmiset tuntuvat näkevän sanoituksissamme ja musiikissamme jo sellaisia syvällisiä ja suuria asioita, että välillä tekee jo mieli toppuutella.
Se voi johtua siitä, että Suomessa on aina haikailtu suoraselkäisiä miehiä, jotka hoitavat hommansa tekemättä siitä numeroa. Ja kun hommaa on tehty tarpeeksi kauan – sanotaan vaikka parikymmentä vuotta - se aletaan huomata yleisesti. Tämän katsantokannan perusteella nykytilanteessanne, jopa jonkinlaisessa uudessa nosteessa, on ehkä vähän romantisointia.
-Eihän sitä voi välttää. Vivahdetta, että muutumme vähitellen historiallisiksi hahmoiksi. Historia alkaa painamaan, olemaan mukana vastaanotossa.
Eikä vanhaa anarkiaa saa välttämättä enää mukaan, kun olette virallisesti marginaalirockin vanhempia valtiomiehiä.
-Jeh. Kun olin Stoogesia katsomassa Tampereella, huomasin, kuinka tyystin mahdotonta sitä oli arvioida irti historiallisesta kontekstista vain musiikkina. Jos siihen olisin pystynyt, olisi tuskin tuntunut niin juhlavalta kuulla ja ennen kaikkea nähdä ne jätkät. Scott Ashetonin rumputyöskentely oli hiukan hämmentävää, jätkä oli kulunut ja soitto oli jäykkää ja vähän kömpelöäkin. Mutta tuommoisessa yhteydessä asia ei paina vaakakupissa.
On vähän absurdia, että joissakin tapauksissa musiikin rooli on jäänyt Radiopuhelimet-ilmiössä sivuun. Eli on tyyppejä, jotka diggaavat meiningistä, vaikka musiikki olisi heidän mielestään hirveää meteliä.
-(naurahdus) Kirjassahan on se näytelmästä tykänneen ”fanikirje yhtyeelle, josta en pidä”.
Sellaisiahan saattaa olla kirjan myötä lisääkin, vaikkeivat nyt kävisikään kirjettä rustaamaan.
-Siitäpä en ainakaan minä rupea nipottamaan. Jos joku tykkää näytelmästä tai kirjasta, muttei musiikista tai sanoituksista, muttei musiikista, niin mikäs siinä. Minulle on ihan okei, että tykkää vain jostakin osa-alueesta. Jo Radiopuhelinten alkuaikoina saimme kuulla kommentteja, että sanoitukset ovat hyviä, mutta eihän tuota teidän musiikkia kuuntele.
Musiikkinne on kyllä oikeasti paljon sävykkäämpää kuin sen yleinen maine. Punk-elementit yhdistyvät niin kireään grooveen, etä se menee jo melkein ympäri ja alkaa kuulostaa letkeältä.
-Onhan se monipuolistunut alkuajoista, jolloin pelkkä aggressio oli pääosassa. Siihen oheen on tullut muitakin sävyjä.
Joskus niinkin myöhään kuin 1990-luvun puolivälissä ennustettiin vakavasti, että Suomen musiikkimenestys lepää tulevaisuudessa vähän nyrjähtäneen vaihtoehtorockin edustajien harteilla. Siihen joukkoon luettiin Oulun seudun bändejä, Pistepirkkoja ja muita. Onko teistä koskaan tuntunut, että rajusta tai omituisesta maineesta olisi ollut jopa haittaa?
-Joskus 1990-luvun loppupuolella eteen tuli tilanteita, että yleisössä hohotettiin ”sisälmykset valuvat pitkin tietä, hohohoo” Siitä tuli sellainen olo, että eivätkö ne mitään muuta meistä kuule kuin sen verisen aggression. Sellaiset tilanteet hieman ärsyttivät ja myös huvittivat, kun tuntui ettemme ole onnistuneet välittämään riittävän monitahoista kuvaa. Vastikään minua taas ärsytti se, kun kuulin tuttavani saaneen tekstiviestin ”Radiopuhelimien keikalla ollaan kuten niiden keikalla ollaan” mikä tarkoitti ”helvetin päissään”. Tuli mieleen, että ihmiset liittävät meidän keikkamme aina rymyämiseen ja örveltämiseen.
-Vaikka joissakin paikoissa kaljanmyyntiennätykset ovat rikkoutuneet keikoillamme, tuntui, että tähänkö sitä on päässyt, tämäkö on se saavutus? Että musiikkimme on joilllekin parasta kännäys- ja rymyämismusiikkia? Omat toiveet kun ovat hieman korkeammalla ja sofistikoituneemmat. Mutta en manaa enkä valita, nuo ovat yksittäistapauksia. Nykyään on kuitenkin tullut jopa ylenpalttista tasojen ja syvällisyyden havaitsemista musiikissamme.
Ja kuka noista jutuista tietää. CMX:llä oli hyvin pitkälle samanlaiset lähtökohdat kuin teillä ja se nousi koko kansan bändiksi.
-No joo, toisaalta Yrjänä on kuitenkin oikeasti musiikillisesti lahjakas mies, joka osaa säveltää laulumelodioita ja tehdä musiikkia melodiselta pohjalta. Meidän lahjakkuutemme on…vähän erilaista ja ehkäpä rajoittuneempaa. Teemme musiikkia täsmälleen omalla tavallamme ja lopputulos on tällainen. Kun riittävän kauan tekee mitä tahansa ja pitää omasta tekemisen tavastaan kiinni, siitä voi syntyä oma lajityyppi tai traditio. Sitten se alkaa olla jo hieman enemmän.
POSITIIVISTA, ELÄMÄÄ YLLÄPITÄVÄÄ RAIVOA
Luin aikaa sitten jostakin, ettet ole koskaan käyttänyt kitaraefektejä. Levytysuran pituuta katsoessa saavutus hakee vertaistaan. Wah wah teillä on jossakin biisissä, mutta se voi olla tietty Katzin soittama.
-Kätsi se oli. Minä en ole koskaan käyttänyt wahia, minä olen ehkä parissa levytyksessä käyttänyt hieman fuzz-poljinta ja sitten muutamalla keikalla 1990-luvun lopulla flangeria yhdessä biisissä, joten ei pönkitetä myyttiä…
No, se on niin vähän, että alkuperäinen määritelmä pitää kutinsa. Varsinainen kysymys on kuitenkin se, mistä saat uutta inspiraatiota riffien kehittelyyn, kun joudut aina kohtaamaan kitaran paljaimmillaan? Eikö koskaan ole tullut houkutusta tehdä efekteillä silattua kahden tunnin progesinfoniaa?
-Ei ole tullut, kun en itse jaksa kuunnella musiikkia pelkkien saundien tähden, oli kuinka erikoista ääniavaruutta tahansa. Ymmärrän kyllä, että joillekin joku Brian Eno edustaa sydämellä tehtyä suurta taidetta. Itsekin tykkään kyllä joistakin hänen levyistään, mutta meillä lähtökohdat ovat pitkälti musiikin fyysisyydessä. Sen pitää TUNTUA ja tavoittelemme kerta toisensa jälkeen samaa tunnelmaa kuin Stooges, Dead Kennedys tai Captain Beefheart aiheuttivat itsellemme 15-16 –vuotiaina. Sellainen suunnaton positiivinen raivo, iloinen aggressio ja energia, räjähtävä tunne. Se on minulle musiikissa ja musiikinteossa tärkeintä.
Jello Biafrahan vaati muuten aikoinaan, että levyjen kansiin pitää liittää biisien sanoitukset käännettynä sen maan kielelle, jossa levy julkaistaan. Ihan sillä, kun sanoitukset on teilläkin nostettu ansiosta isoon rooliin.
-Näin oli käsittääkseni ainakin DK:n kakkoslevyn kohdalla.
Käännökset olivat aika hulvattomia. Keponetehtaassa jne.
-Joskus ole itsekin niitä käännöksiä nähnyt. Kuin käännösohjelmalla tehty, vaikkei siihen aikaan mitään käännösohjelmia ollut olemassakaan.
Aivan. Tuli sellainen olo, että joku kommunistipuolueen virkailija olisi vääntänyt ne.
-Jeh.
Sanoituksista kun aloimme puhua, niin sinähän olet säveltämisen ohella antanut vankan panoksen myös sille puolelle. Ovathan monet definitiivisistä rallatuksistanne - kuten Tapio ja Mustan mullan juhannusyö - sinun kynästäsi. Kokoelmaa kuunnellessa minua on huvittanut erityisesti myös Palaan pohjoiseen, jossa lähdetään reissuun ja käydään sukulaisten luona, mutta Mäki laulaa sen kuin kirvesmurhaaja. Ja aihe on melkein arkipäiväinen ilman sisälmyksiä tai muuta sellaista!
-Se nyt oli silloisesta musiikillisesta muotista johtuva seuraus, sanoitusta vääntäessä minulla ei ollut muuta tarkoitusta kuin ikään kuin kuoria vanhojen sukulaisten luona reissaamisesta jonkinlainen mytologinen kerros esiin ja saada siihen paikannimiromantiikkaa ja mytologiaa Amerikan malliin…
Entä sanoitusmeininki laajemmin nimenomaan siltä pohjalta, että jotkut eivät ole ehkä syventyneet siihen, että kaiken sen raivon ja sisälmysten taustalla huokuu vahva sivistys sekä Mäellä että itselläsikin.
-Onhan siellä jossakin hauskoja kirjallisia viitauksia ja muutakin niin sanottua sivistystä. Tapiossa on se ”tuskan pää, hän asuu tuskan pääkaupungissa” , mikä huvitti minua kirjoittaessani suuresti, se kun on Paul Eluardin runokokoelma, jota en tosin ole koskaan edes kädessäni pitänyt, varmaan jostakin Godardin leffasta se on tarttunut nimenä mieleen.
Ehkä sivistys on aika karu sana, jokin ”elämänymmärrys” olisi parempi.
-Joo, sehän on ihan eri asia. Niin sanottu viisaus, sitäkö (naurahdus) tarkoitat? En minä tietenkään osaa sitä arvioida. Sanotaan nyt, että semmoiset bändin alkuaikoina tekemäni hurmeiset sanoitukset ovat kieltämättä ahdistuneempia ja vähemmän viisaita kuin jotkut myöhemmät sanoitukset.
Uudemmissa on aika paljon mustaa huumoria ja ironiaakin.
-Kyllä. Myöhemmin näkemys on muuttunut lempeämmäksi tai ei ole ainakaan niin aggressiivinen ja ahdistunut kuin alkuaikoina. Sanoituksiin on tullut ymmärtäväisempi ote. Minulla osin sen takia, että Mäki kirjoittaa nykyisin niin paljon sanoituksia ja toisenlaisella menetelmällä kuin ennen. Ennen toimimme niin, että jokainen kirjoittaa kotonaan. Nykyisin Mäki kirjoittaa sanoja biisiä kuunnellessaan, mitä itse en tietenkään voi tehdä, koska minun pitää soittaa sitä biisiä. Ehkä osaksi siksi oma kirjoittamiseni on jäänyt vähemmälle. Eikä muutenkaan ole enää niin suurta tarvetta tai taipumusta kirjoittaa lyriikaksi tiivistyksiä asioista, olen nykyisin enemmän proosan tuottaja, eikä sitä tule tuotettua kuin ammatissani lehteen ja sitten tuohon kirjaan. Olen ehkä hieman vieraantunut lyriikoiden kirjoittamisesta. Tulevalle levylle on kuitenkin pari minun tekstiäni tulossa.
Mitä muuten tulevan levyn äänityksille kuuluu?
-Olemme sanoneet jo kolme vuotta niille harvoille kyselijöille, että eiköhän sitä ruveta vuoden lopulla äänittämään. Se alkoi jo nolottaa. Nyt vihdoin, kun tarpeeksi kauan odotimme, meihin otettiin yhteyttä ja näyttää siltä, että syyskuussa menemme äänittämään. Toisin sanoen julkaisija löytyi. Raatikaisen Hot Igloo julkaisi Tänään –levyn, mutta sitten sen aktiivisuus on vähentynyt ja oli ilmassa, että etsimme uuden julkaisian.
 Voiko sen jo paljastaa?
-Eiköhän, se on helsinkiläinen If Society.
Hyvä lafka, jolla on paljon mielenkiintoisia bändejä.
-Joo, itsekin olin yllättynyt, miten hyvin huomiota saanut katalogi niillä on.
Lienevätkö kusseet hunajaa, kun saivat teidät kirjoille.
-Katsotaan, mitä ne seuraavaksi kusevat kun studiolaskun aika tulee! No, ei meillä ole tarkoitus olla siellä kuin viikko, kuten ennenkin.
Olette aktivoituneet viime aikoina niin vahvasti, että lienee sopivaa kysyä, mikä estää meininkiä muuttumasta pelkäksi soitteluksi. Ilmeisesti olette pitäneet ”kaikki nämä vuodet” viikkotreeneistäkin tiukasti kiinni? Mitkä asiat pitävät intoa yllä?
-Voi voi, kyllä se on vain se musiikin voima, joka aina jaksaa innostaa. Se on vain elämän iloa ylläpitävä asia, kun kuulee, soittaa ja välillä onnistuu luomaankin musiikkia, joka merkitsee itselle positiivista räjähdystä, mitä ei voi sanoin kuvata. Se mieletön elämäniloinen räjähdys, joka voi kuulostaa jonkun korvissa pelkältä vihalta tai aggressiolta, on minulle elämäniloista musiikkia ja nimenomaan täyttä tavaraa, myönteistä ja elämää ylläpitävää.
Miten Oulu on muuttunut niiden parinkymmenen vuoden aikana, kun olette harjoittaneet bänditoimintaa? Kumpi on muuttunut enemmän, kaupunki vai bändi?
-Kaupunki varmaankin. Onhan bändikin muuttunut, mutta Oulu on selvemmin erilainen paikka. Minäkin asun tämmöisessä kliinisessä rivitalolähiössä, joka vielä 1980-luvun lopulla oli peltoa. Aiemmin kaupunki muistutti ehkä enemmän Kemiä tai Rovaniemeä –hajun perustella etenkin Kemiä – mutta siten tänne asennettiin jotkut suodattimet ja nyt alkuperäistä Oulun hajua voi tuntea vain Kemissä. Vertailukohde täytyy nykyisin hakea etelän keskuksista, Helsingistä tai Tampereelta.
-Moderni kapitalismi on lehahtanut täyteen kukoistukseensa, 1980-luvulla tämä oli paljon maalaisempi ja pohjoisempi paikka. Ja itäeurooppalaisempi. Nykyisin täälläkin on kaikki lattekahvilat sun muut. Yksi mittari on se, että kun joskus 20 vuotta sitten täällä oli noin parisataa taksia, niitä on nyt varmaan kymmenkertainen määrä. It-ala on tuonut mammonaa, monen näköistä häärijää ja rakennustoimintaa. En nyt ala arvottamaan sitä suuntaan tai toiseen, sekä hyviä että huonoja puolia varmasti on. 1980-luvulla Oulu oli varmasti ahdasmielisempi paikka kuin nykyään, vaikka joitakin hyviä arvoja pikkukaupungissa on.
Ehkä se ahdasmielisyys ruokki sanoituksianne toisella lailla?
-En tiedä, tuota on monesti spekuloitu, onko Oulussa jokin erikoinen piirre tai onko se jokin pohjoisen piirre..
Arktinen hysteria, mistä jauhettiin joskus aikanaan.
-Tai siitä, heijastuuko sanoituksiin lestadiolaisuuden ilmapiiri. Tätä it- hommaahan on irvaillut Mäkikin sanoituksissaan jonkun verran. Uusrikkautta tai materialistista huumaa. En kuitenkaan usko, että alkuaikojen sanoitusten ahdistuneisuus olisi tullut ympäristöstä, vaan se oli meissä itsessämme.
-Luulen, että olisimme saaneet samantapaisen lopputuloksen aikaan monessa muussakin kaupungissa. En tosin tiedä, miten vaikka Helsingissä, jossa on liikaa valinnanvaraa muusikkotutuissa, joiden kanssa voi hajottaa perustaa bändejä ja hajottaa bändejä. Täällähän meillä on sen verran vähän tuttuja (naurahdus).
Pois raakkaamani kysymys olisikin ollut, mikä seuraavista olisi ollut pahin uhka bändin taipaleella: paikallinen Yoko Ono, yllättävä suurmenestys vai se, että bändi olisi ollut helsinkiläinen.
-Paikallista Yoko Onoa en osaa kuvitella, mutta sen kyllä, että jos paikallinen muusikkoyhteisö ei olisi ollut niin pieni, emme ehkä olisi pystyneet jatkamaan omaa bändiämme, kun olisi tullut houkutuksia muista bändeistä.
Jos Radiopuhelimet olisi urheilulaji, mikä se olisi?
-Olen aina ajatellut, että musiikki on meille urheilun korvike, mutta mikäköhän laji se olisi… En taida yltää tässä kovin korkeisiin totuuksiin, mutta otetaan tuosta mikä tuli mieleen: soutu. Se voisi olla hyvä, kun se on aika luomua.
Lienee turha kysyäkään, kelpuutetaanko soutuLAITTEELLA soutamista määritelmään.
-Soutuveneily siis. Tekniikka on yksinkertaista, mutta pitävää. Siinä on junnaamisen meininkiä ja tulee hiki.
Kerrottakoon lopuksi vielä omakohtainen Radiopuhelimet-tarinani. Minulle läheisin levynne on jostakin syystä ollut aina popein albuminne Hiljaista! Ostin levyn divarista sen jälkeen, kun se oli ollut minulla täältä Tampereen kirjastosta lainassa. Sitten kun tutkin kotona kansilehteä, huomasin sen olevan se samainen kirjastosta varastettu levy, josta oli leikattu kirjaston tunnukset pois.
-Tällaisia tapauksia varten voi tietenkin suositella, että piraattien tekijät polttaisivat vanhoja levyjämme kotonaan ja ottaisivat värikopiot kansista, jotta saisimme kaivattuja uusintapainoksia liikenteeseen. Ei niitä muuten saada mitenkään, sillä tämähän on levy-yhtiölle nappikauppaa pienempää toimintaa.
Kuvat: Jaani Föhr
Radiopuhelinten kotisivut
|
