Herra Ylpössä on goottilaisromanttista karismaa, johon joko ihastuu täysillä tai sitten se jättää täysin kylmäksi. Mies ja nainen –albumi kertoo rakkaustarinoita mustan huumorin sävyttämänä hieman hukassa olevan päähenkilön näkökulmasta. Päähenkilö on tunteellinen hölmö, mutta samaan aikaan pesunkestävä narsisti, joka puntaroi rakkauden ajattomia ”ollako vai eikö olla” -kysymyksiä.
Ylpön egotrippi on saanut hieman sulavamman ilmiasun ainakin musiikkinsa puolesta. Bändin panos kuuluu kokonaisuudessa ja levy rockaa eteenpäin sujuvasti. Kappaleiden sovitusmaailma on hieman yllättävä, sillä pelkistetysti vaikeroivat kitarariffit ja synkkä yleisilme tuovat mieleen takavuosien suomalaiset goottirockyhtyeet, joita putkahteli aikanaan esiin HIMin vanavedessä kuin sieniä sateella. Ylpön matalasävyinen puhelaulu tekee myös oman tehtävänsä siirtäessään kuulijan Fields Of The Nephilimin, Moonspellin ja jopa The 69 Eyesin jälkisynkille.
Melankolinen tunnelma pitää kuulijaa hyvin otteessaan, ja teksteissä heitetään ajatuksia herättäviä laineja, jotka pistävät miettimään ihmissuhteiden perusongelmien alkulähteitä. Teksteissä on jopa provokaatiota ja samaistuttavaa miehistä uhoa, vaikka naiseus esitetäänkin puolestaan hyvin yksiulotteisena ja ulkokuntaisena olemassaolona.
Kappaleet ovat positiivisella tavalla naiiveja, ja musiikki seuraa mukana samalla viivalla. Jotenkin musiikin synkkyys on hieman tukahduttavaa, ja levyn kohokohdiksi nousevat nimenomaan ne osiot, jossa toivonkipinän annetaan syttyä roihuavaksi liekiksi. Ylpön sävellystaidot ovat vielä lapsenkengissään, mutta kevyemmällä tuotannolla ja harkitummilla sovituksilla ilmaisua pystyttäisiin kiteyttämään huomattavasti enemmän.
