|
EIHÄN TUOLLA OLE EDES TUPLABASARIA |
|
|
|
Lähettänyt Ilkka Heikkinen
|
|
01.02.2012 |
Musiikillinen avarakatseisuus on miltei rajaton lahja. Kuitenkin, vielä vuonna 2012, löytyy joukoittain niitä, jotka laput silmillä vannovat tietyn kiveenhakatun genren nimiin antamatta ulkopuolelta tuleville edes mahdollisuutta yllättää.
Tuttavapiirissäni esimerkiksi on monia, joiden korvaa hivelee ainoastaan raskaampi metal (tähän kohtaan kelpaa tapauksesta riippuen siis genre kuin genre); sellaisiakin jotka pidättäytyvät tiukasti vain yhdessä tietyssä genren alalajissa. Umpimielisyyttä tai ei, on tällaisen genrekuuntelijan musiikillinen sivistäminen suurin piirtein yhtä haasteellista kuin numeroa liian pienen kumisaappaan jalkaan vetäminen ilman kenkälusikkaa. Yksinkertaisesti kaiken on oltava paskaa, sikäli kun se eroaa tietystä, yleensä niin kovin ahtaasta muotista.
Esimerkkinä mainittakoon ammoin sattunut festarikokemus. Olin pitkin päivää markkinoinut kaverilleni erästäkin varsin tunnettua kotimaista, jolta kaveri tunsi ainoastaan radiohitit. Eritoten hehkuttelin bändin energistä livemenininkiä ja äärimmäisen osaavaa rumpalia. Tuumin, että kyllä kovemmallekin hevarille taatusti uppoavat ainakin bändin varhaistuotannosta tutut hc-painotteiset siivut, joita yhtyeellä on yleensä ollut livesetissään ainakin jokunen.
Jo keikan alkupuoliskolla alkoi kummastelu: mikä minun mielestäni mahtoi tehdä bändin rumpalista niin osaavan, kuin olin antanut ymmärtää? ”Tuommoista rokkikomppia, eihän tuolla jätkällä ole edes tuplabasaria.”
Kaveri ei viitsinyt seurata keikkaa loppuun. Itse puolestani jäin äimistelemään kommenttia, milloinkas sitä suomirokkia tuplilla.
Nuorempana olin itsekin tällainen. Vuosia kuuntelin yksinomaan siihen aikaan kovasti pinnalla ollutta uusiopunkkia ja joskus harvoin raskaampaa rokkia. Siinä kahdeksantoista ikävuoden tietämillä aloin innostua aina vain rankemmasta kohkaamisesta: purkkapunk jäi ja hetken stereoissa raikasi grind, örinädeath, blackmetal; kaikki sellainen, joka ennen oli aiheuttanut itsessäni lähinnä inhon väristyksiä.
Myöhemmin opin ymmärtämään myös koneita musiikin lisämausteena. Jopa rapista ja reggaesta alkoi löytää itseään miellyttäviä elementtejä. Tarvittiin kosolti siedätyshoitoa, ennen kuin aloin käsittää että hienoa musiikkia saattoi luoda myös ilman särökitaroita ja hillitöntä kaahausta.
Nykyään omat musiikkimieltymykseni vaihetelevat suuresti kausittain. Toisinaan tuntuu otolliselta kaivaa levykätköistä jokin teinivuosien favourite-tuotos, synkkinä syysiltoina saattaa vuosiksi unohtamani blackmetal-lätty kuulostaa kerrassaan lumoavalta. Ryypiskelyn lomassa soljuu ilman tunnontuskia rapin tai reggaen svengaava poljento. Yhtäkkiä vaihtoehtoja tuntuu riittävän rajattomasti! Laajentamalla repertuaariaan kasvattaa samalla mahdollisuuksiaan löytää helmiä paikoista, joihin ei ennen voinut kuvitellakaan eksyvänsä.
Heitän ilmoille kärjistetyn kysymyksen: miksi lukita itsensä liian tiukasti sisälle karsinaan, jossa ennen pitkää kaikki lakkaa olemasta yllätyksellistä, jokainen levy ja kappale kuulostaa samalta? Mistä hakea elämyksiä silloin, kun se oma rakas suosikki tekee saman albumin seitsemättä kertaa? Avatkaa silmänne! Ja ennen kaikkea korvanne! Etsikää uusia ulottuvuuksia yli genrerajojen, älkää olko niin kaavamaisia ja tylsiä!
Sanotaan, että musiikkimaku on asia josta ei voi kiistellä. Ja tokikin jokaisella on oikeus valita kuuntelemansa musiikki niillä perusteilla, mitkä nyt itseään sattuvat miellyttämään. En syytä, en vaadi, hämmästelen vain.
Vaikka ei sillä; allekirjoittanut ei itsekään ole asiassa pekkaa parempi. Siksi päätänkin kolumnini likaamalla oman pesäni ja totean että brittipop on suorastaan anteeksiantamattoman vastenmielinen genre. Kotimaista iskelmää tai pateettista rakkausrokkiakaan en ole kuunaan oppinut sietämään. Skeittipunk, porirock, kikulihevi; silmittömän mieltäkääntävää shaibaa... Pitäkää tunkkinne! Minä menen katsomaan peiliin.
|
