|
Ydinkysymys: Mihin vanhat miehet
pystyvät? Hyppysissäni on kahden 40-luvulla
syntyneen pitkän linjan muusikon yhteinen albumi. 80-luvun lapsena
voin sanoa, että minulla on vain vähän kosketuspintaa Elton Johnin
(s. 1947) saatikka Leon Russellin (s. 1942) musiikkiin. Muitakin
suuria nimiä vilahtelee levynkansiteksteissä: Neil Young, Marc
Ribot, T Bone Burnett. Olenkin suhtautunut albumiin terveellä
kiinnostuksella.
En kuitenkaan mahda sille mitään,
että – valitettavasti – en saa levystä irti kovinkaan paljoa.
Valtaosa Elton Johnin, Leon Russellin tai miesten yhdessä ja
yhteistyökumppanien kanssa säveltämistä biiseistä on
mitäänsanomattomia pianoballadeita. Erityisesti loppumetreillä
albumi meinaa hyytyä tyystin balladien vyörytyksessä. Tasapaksua
vaikutelmaa vahvistaa sovitusten tukkoisuus: kun lähes joka
kappaleessa äänessä on perusbändin lisäksi kaksi pianistia,
puhaltimia ja gospelkuoro, on vaikutelma raskas.
Ei sillä, etteikö country- ja
gospel-vaikutteisella poplevyllä olisi omia hetkiään. There's No
Tomorrow'ssa on vankka groove, ja The Best Part Of The Day vie syvään etelään. Yhteistyön ensimmäisenä kappaleena sävelletty A Dream
Come True katsoo elämää kuusikymppisen kokemuksella.
Elton Johnin ja Leon Russellin
kohtaaminen on ensimmäinen sitten 70-luvun, jolloin muusikot
kiersivät samoja lavoja Yhdysvalloissa. Yhteistyö on ollut ilmeisen
nostalgista ja antoisaa kummallekin. Artistien olisi kuitenkin
pitänyt malttaa karsia yhteistuotoksista albumille vain helmet.
Siten lopputulos ei olisi lipsahtanut tylsän puolelle. http://ww2.eltonjohn.com/union/index.html |
