|
AGALLOCH: MARROW OF THE SPIRIT / Viva Hate Records |
|
|
Lähettänyt Kari Koskinen
Luettu 705 kertaa.
|
|
27.12.2010 |
   2
Ydinkysymys: Voiko miljoona kriitikkoa olla väärässä?
Melodista ja tunnelmallista dark/folk-metalia harvakseltaan työstävä Agalloch nauttii melkoista mainetta ja ainakin osaksi aivan syystä. Erityisesti The Mantle (2002) on alan kiistaton klassikko ja samalla helposti myös yhtyeen paras taidonnäyte, mutta valitettavasti suunta on ollut viime vuosina laskemaan päin. Ashes Against The Grain (2006) ei jättänyt mieleeni juuri mitään ja uunituore Marrow Of The Spirit liittyy valitettavasti samaan joukkoon.
Väsyneellä ja ylipitkällä sellointrolla käynnistyvä kiekko tarjoaa kyllä vaihtelua ja osin hengessä palataan aivan From Which Of This Oak (1997) –demon maisemiin. Into The Painted Grey esimerkiksi rymistelee melankolisesti hakkaavaan blast beatin ja rähinälaulujen voimin. Tyylinsä puolesta kappale vie kuulijan 90-luvun melodisen black metalin pariin, mutta valitettavasti pihvi puuttuu.
Peräti 17-minuuttia kellottava Black Lake Nidstång puolestaan ei ole niinkään omillaan toimiva ja yhtenäinen kappale, vaan lähinnä erilaisista äänimaisemista koostuva palapeli, jonka musiikillisen annin voisi tiivistää puolet lyhyemmässäkin mitassa. Paras hetki koetaan Ghosts Of The Mindwinter Firesin rauhallisen tunnelmoinnin parissa. Kappaleen akustiset kitarat, kauniisti ajelehtivat melodiat ja vähitellen tiivistyvä tunnelma laittavat kyyneltä silmäkulmaan, mutta tämä jää levyn ainoaksi todelliseksi onnistumiseksi.
Tiedän kyllä, että Agalloch ei ole kovin biisiorientoitunut tai muutoinkaan millään tavalla helppo yhtye. Marrow Of The Spirit maalaakin taulunsa laajasta paletista, mutta en vain saa levyn tunnelmasta kiinni. Olen kuunnellut kiekkoa keskellä yötä kuulokkeilla keskittyen, autossa keskellä pimeää hiljaista maantietä ja taustalla ihan muuten vain, vaan mikään ei auta. Vaikutelma inspiraationsa kadottaneesta entisestä suuruudesta ei väisty, ja pahimmillaan musiikki kuulostaa kuin alan pioneereja kopioivalta keskivertoiselta kopiobändiltä. Tiedän, ajatus on nurinkurinen, mutta ei se mitään muuta. Analogikamoilla äänitetty ja miksattu platta kuulostaa lämpimältä, pehmeältä ja mukavan ajattomalta, mutta kun ei lähde, niin ei lähde.
Tulevaisuudessa Agalloch voisi unohtaa nopeammat jutut totaalisesti ja käyttää säröä vain harkiten. Rääkylaulutkin aiheuttavat minulle tässä kontekstissa näppylöitä, joten kaipa se pitää itselleen viimeistään nyt tunnustaa: nykypäivän Agalloch ei ole minua varten.
Bändin kotisivut
|
