|
DEATHCHAIN: DEATH GODS / Cobra Records |
|
|
Lähettänyt Kari Koskinen
Luettu 582 kertaa.
|
|
26.11.2010 |
   4
Ydinkysymys: Millaista death metallia H. P. Lovecraft kuuntelisi, jos sattuisi vielä hengissä olemaan?
Jos levyn selkämyksessä toistellaan kuolemaa näinkin kovasti, niin musiikin tyylilaji ei liene kenellekään yllätys. Kuolometalliahan Kuopion hurjat yhä vääntävät ja tällä kertaa ehkäpä vielä entistäkin kuolettavammin.
Mikäli joku pari edellistä kiekkoa tähtäimestään kadottanut vanhempi fani vielä matkassa seilaa, niin kerrottakoon heti näin alkuun, että thrash-liitteen voinee Deathchainin genrestä tipauttaa jo aika pitkälti pois. Kyllähän osa riffeistä edelleen tiettyä rässivaihdetta sisältää, mutta noin pääosin Death Gods on ehtaa ja sysimustaa death metallia, enkä tarkoita nyt Göteborg-tyyppistä ankeaa melorähinää. Kyse on pikemminkin vanhan koulun julmemmasta kuolometallista, brutaalia Morbid Angel –mallista jenkkideathia ja modernimpaa nopeaa kuoloa yhdistelevästä paukkeesta.
Mustuudella tarkoitan tässä yhteydessä levyn raskasta, synkkää ja brutaalisti ryöpyttävää tunnelmaa. Tämä haudasta kumpuava pimeä ilmapiiri pääsee valloilleen etenkin levyn hitaammissa kohdissa, joista julman raskaasti möyrivät We Are Unearthed ja Howling Of The Blind ovat paraatiesimerkkejä. Levyn päättävä peräti 12 minuuttinen Cthulhu Rising on myös nimensä mukainen teos, jonka muurien sisään mahtuu sekä pahaenteisesti vyöryttävää tuonpuoleista että räjähtävästi silmille iskevää väkivaltaa.
Kokonaisuutena arvioiden Death Gods on varsin nopea ja kireäksi vedetty kiekko. Sujuvasti kaahaava blastbeat saa tuekseen nopeaa humppakomppia ja ankaraa tuplabasaria, jota väritetään melodioilla lähinnä hitaampien kohtien taustoilla. Sooloja on mukana jonkin verran, mutta sen kummempaa sävytystä levyltä ei onneksi löydä. Tämä aiheuttaa toki myös sen, että keskimäärin varsin nopeana käyvää pamputusta saa kuunnella pienen tovin, ennen kuin tie massiivisena käyvän hirviön sisuksiin on selvä.
Death Eternal (2008) ja etenkin Cult Of Death (2007) –levyihin verrattuna Death Gods vaikuttaa entistä jalostetummalta, harkitummalta ja huolellisemmin rakennetulta. Tärkein kehitysaskel löytyy kuitenkin soundeista, jotka ovat nyt ensimmäistä kertaa oikealla paikallaan. Siinä missä Cult Of Death kuulosti aavistuksen ohuelta ja Death Eternal puolestaan pehmeältä ja voimattomalta, niin Death Gods jyrisee tuhdisti, selkeästi ja voimakkaasti.
Bändin kotisivut
|
