|
RUFUS WAINWRIGHT: ALL DAYS ARE NIGHTS: SONGS FOR LULU / Decca |
|
|
Lähettänyt Jussi Riihimäki
Luettu 546 kertaa.
|
|
25.07.2010 |
   3
Ydinkysymys: Voiko taituruudesta syntyä jotain liian vaikeasti lähestyttävää?
Laulaja-lauluntekijä Rufus Wainwrightin kuudes studiolevy on melkoinen paketti kuulijalle. Intohimo klassista musiikkia ja oopperaa kohtaan ovat olleet vaikuttavana ja leimallisena tekijänä koko hänen uransa ajan. Aiemmin niitä on yhdistelty pop-musiikkiin, mutta nyt ollaan kaukana siitä.
All Days Are Nights: Songs For Lulu pakenee kaikkia popille tyypillisiä elementtejä. On vain mies, lahjakas sellainen, ja piano. Kaikenlainen keveys ja huumori on poissa. Tarttumapintaa on vähän eikä levyn kuuntelun jälkeen pysty ilman kovaa pinnistelyä palauttamaan mieleen selvästi oikein yhtäkään kappaletta. Levy on liian yhtenäinen ja samanmuotoinen; kuulostaa kuin joku musikaalin esiintyjä harjoittelisi vain omia osuuksiaan pianon säestyksellä, kaikki muut elementit puuttuvat ja niitä jää kaipaamaan. Varsinkin kun kappaleet ovat mahtipontisen teatraalisia, ikään kuin jotain barokkimeininkiä ympärilleen kaipaavia. Bändin ja muiden instrumenttien mukanaan tuoma täyteläisyys tekisi tästä levystä haltioittavan kokonaisuuden.
Wainwrightin on kehuttu olevan yksi ikäpolvensa parhaista lauluntekijöistä. Toinen, vanhempi pianovirtuoosi Elton John on sanonut häntä jopa planeetan parhaaksi. Hyvin vaikeaa on väittää vastaan, etteikö näin olisi.
Kappaleet ovat hauraan herkän kuuloisia, mutta samaan aikaan niistä paistaa esittäjän horjumaton itsevarmuus. Wainwright tietää mitä Wainwright tekee, ja nyt hän teki riisutun ja synkissä vesissä laahaavan levyn. Se ei ole varsinaisesti kuulijaystävällinen raskautensa takia, ja toisille myös laulajan paljas, läpi levyn toisessa pääosassa oleva ääni saattaa muodostua nautinnon esteeksi. Vaikka se onkin kiehtova, yhtä aikaa sekä väsyneen ja silmät puolittain auki lauletun kuuloinen että uskomattoman selkeä, voimakas ja tarkka.
Uutta albumia on muuhun tuotantoon verrattuna sanottu välityöksi, tai välisoitoksi, samoin kuin suruajaksi. Kuvaavaa on myös taiteilijan oma suhtautautuminen levyynsä. Alkukesästä Helsingin Kulttuuritalolla konsertoidessaan soolona hän esitti uutukaisensa biisi biisiltä mustiin pukeutuneena, pianon säestyksellä, ja yleisöltä oli kielletty välitaputukset. Vasta tämän jälkeen lava sai värivalot, Wainwright palasi valkoisessa paidassa vanhempaan tuotantoonsa ja yleisökin sai olla niin kuin perinteisemmässä konsertissa.
www.rufuswainwright.com
|
