   3
Ydinkysymys: Onko viidettä levyään julkaiseva Hatebreed enää nälkäinen?
The Rise of Brutality (2003) sujautti monilta – allekirjoittanut mukaan lukien – kakit pöksyihin. Levyn yltiöpäisen tiukka ja suoraan asiaan käyvä metallinen hardcore tykitti hengästyttävällä brutaaliudella. Supremacy (2006) oli ihan kova paketti myöskin, mutta mukaan oli eksynyt myös tylsemmin jurnuttavia täytebiisejä ja tempoa oli laskettu jonkin verran.
Bändin omaa nimeä kantava uusi pitkäsoitto kuulostaa pitkälti Supremacyn sisarlevyltä. Tuotannolliset arvot ovat kohdillaan ja soundi jyrää kuin soralastissa oleva juna. Jamey Jasta karjuu keuhkonsa palasiksi ja tyyli on pysynyt pääosin ennallaan. Vaan ei tämä nyt silti oikein lähde. Hatebreed ei ole missään tapauksessa huono levy, mutta bändin sointiin on hiipinyt ajoittaista laiskanpulskeutta ja ideaköyhää vääntöä.
Vaan onhan mukana sitä tappokamaakin. Ripeämmin mättävä Hands of a Dying Man osuu niin, että sattuu, ja Every Lasting Scarsin kertosäe kuulostaa myös maukkaalta. Pientä uudistumista annostellaan parin melodisemman yksityiskohdan muodossa, kuten esimerkiksi Not My Masterin jännästi luikertelevat kitarat ja herkistelevä instrumentaali Undiminished osoittavat. Kappaleiden kasvanut keskimitta ja keskitempoisen junttaamisen määrä pitää kuitenkin huolen siitä, että takavuosien silmille tulevaa aggressiota Hatebreed ei enää saavuta. Yhtye on kadottanut tiivistämisen jalon taidon.
Ajattelin aluksi antaa arvosanaksi vain kakkosen, mutta taivuin kuitenkin heikkoon kolmoseen. Kyllähän Hatebreed edelleenkin mainiota hardcorea tekee, vaikka ei tällä kertaa parhaimpaansa ylläkään.
Levyn special edition sisältää myös tunnin mittaisen DVD:n, joka käsittää nipun festareilla taltioituja livebiisejä ja katsauksen levyn syntyprosessista. Bändin kotisivut
|
