 Within Temptation -laulaja Sharon den Adel vaikuttaa puhelinkeskustelun perusteella ihastuttavalta persoonalta. Naurava ja niitä näitä rupatteleva laulajatar tuntuu niin välittömältä, että tekisi mieli kutsua tämä kotiinsa teekupposelle.
Vuodesta 1996 toiminut hollantilaisyhtye on neljällä albumillaan noussut maailman kärkinimiin siinä tunnelmametallin alajaoksessa, jolle ominaista ovat goottisävyt sekä kovaa ja korkealta laulava naisvokalisti. Bändi on saanut uransa aikana kuulla viljalti vertailuja niin Nightwishiin, Evanescenceen kuin Lacuna Coiliinkin, vaikka oikeastaan yhtyeistä jokaisella on oma, tunnistettava tyylinsä.
Viimeisin albuminne At the Heart of Everything ilmestyi viime vuonna. Miltä se tänä päivänä kuulostaa?
– Olen edelleen hyvin tyytyväinen siihen, miltä levy kuulostaa. Totta kai nyt on tullut jo joitain ideoita koskien sitä, mitä haluaisi ensi kerralla tehdä toisin. Ehkä se muutos, minkä itse haluaisin olisi, että haluaisin seuraavan levyn olevan vielä orgaanisempi. Silent Force (2004) oli aika hiottu albumi, At the Heart of Everything oli taas askel orgaanisempaan suuntaan, ja sillä tiellä haluaisin jatkaa. Silent Forcella oli esimerkiksi paljon looppeja, At the Heart of Everythingillä vain muutama, ja seuraavalle niitä ei tule ehkä ollenkaan. Enemmän livefiilistä.
Puhutaan hiukan kiertue-elämästä. Miten kulutatte aikaa tien päällä?
– Minä luen paljon, oikeastaan kaikenlaisia kirjoja. Kiertueella on myös lopulta tilaisuus tutustua taustavoimiin ja kiertuehenkilökuntaan paremmin ja hengailla heidän kanssaan. Pyöriä vapaapäivinä kaupungilla ja muuta vastaavaa. Yrittää löytää jotain mukavia asioita kotiin vietäväksi, viskiä Puolasta tai vaikkapa kuvataidetta Suomesta. Haluamme tutustua paikalliseen kulttuuriin vaikkapa käymällä museossa. Tuo ei ole kovin rock’n’rollia, pelkään pahoin! (nauraa)
Eli teillä on kuitenkin joskus mahdollisuus nähdä enemmän kaupunkeja, joissa soitatte?
– Se vaihtelee paljon maasta riippuen. Joskus aikaa on enemmän, kun välimatkat kaupunkien välillä ovat isommat. Olimme juuri esimerkiksi Jenkeissä, missä välimatkat ovat todella pitkiä. Euroopassa aikataulut ovat yleensä täysin pakattuja, aikaa ei ole oikein yhtään. Tämän vuoden tammikuussa olimme tosin kiertueella Itä-Euroopassa, ja silloin oli usein tilanne, jolloin meillä oli päivä tai ainakin puolikas vapaata. Se oli todella mukavaa, koska ainakin minä olen keikkatilanteessa täysin keskittynyt itse show´hun. Minulla menee paljon aikaa valmistautua keikkaan, etenkin henkisesti. Siksi on mukavaa, kun on väljempiä päiviä ja saa tilaisuuden sosialisoida ihmisten kanssa, tutustua heihin paremmin. Etenkin kiertuehenkilökuntaamme, koska bändin jäsenet olen tuntenut jo monta vuotta, ja on mukavaa päästä samaan myös crew´n kanssa. Hekin ovat mahtavia tyyppejä ja he kuitenkin auttavat meitä joka päivä.
Minkä yhtyeen kanssa on ollut hauskinta olla kiertueella?
– Lauren Harris ja hänen bändinsä jäsenet olivat todella hulluja, mutta sellaisiahan englantilaiset ovat. He todellakin tykkäävät pitää hauskaa. Meillä on kyllä aina ollut hauskaa muiden bändien kanssa, kaikki ovat olleet hyviä kokemuksia, mutta on pakko sanoa, että Lauren Harris oli hyvin rock’n’roll.
 Entä miten festareilla soittaminen eroaa klubikeikoista?
– Festivaalikeikoilla on tiettyjä rajoituksia, vaikka niitä nyt toki on klubikeikoillakin. Festareilla tietenkin tavoittaa paljon uusia ihmisiä, koska kaikki eivät ole tulleet paikalle meidän takiamme. Joten saattaa tavoittaa ihmisiä, jotka eivät ole kuulleetkaan meistä tai eivät ainakaan tunne musiikkiamme. Se on festareiden etu. Klubikeikoilla taas ihmiset ovat tulleet paikalle meidän vuoksemme ja voimme tehdä kaiken oman mielemme mukaan, ja sekin on etu. Klubikeikat voivat olla hyvin intiimejä ja tunnelmallisia. Voi festareillakin olla tunnelmallista jos sattuu soittamaan oikeaan kellonaikaan, mutta ei oikein intiimiä. Pidän kummastakin, ja pidän vaihtelusta jota ne tarjoavat. Olisi tylsää soittaa pelkkiä klubikeikkoja, mutta niin olisi myös soittaa pelkkiä festarikeikkoja. Onneksi voimme tehdä kumpaakin. Ja kun tähän laskee vielä päälle biisinkirjoittamisen ja studiotyön, on tämä todella mielenkiintoista hommaa.
Tuleeko sinulla koskaan ramppikuumetta?
– Olen edelleen joskus hyvin hermostunut. Lankoni meni jokin aika sitten naimisiin, ja soitimme häissä Neverending Story -kappaleen ehkä sadalle ihmiselle, ja olin todella hermostunut! Mutta se johtui tietenkin siitä, että tunsin jokaisen paikallaolijan ja halusin siksi pystyä parhaimpaani. Se oli hiukan hölmöä, koska olemme soittaneet joskus kymmenille tuhansille ihmisille, enkä ole ollut lainkaan niin hermostunut. Mitä pienempi klubi, sen hermostuneempi olen. Isoilla festareilla ei enää niin jännitä, mutta pienillä klubeilla, kun näkee suoraan ihmisten silmiin, tilanne on toinen.
Olette soittaneet myös Suomessa moneen otteeseen. Millaisia muistoja sinulla on maastamme?
– Ensimmäisenä tulee mieleen, kun soitimme yhdellä klubilla Helsingissä, mikä se nyt olikaan nimeltään... Tavast... (tapailee nimeä) Tavastia, soittaako se kelloja? Se oli mahtavaa. Vihasin tosin backstagea, koska se oli todella likainen eikä lainkaan tunnelmallinen. Se oli tosin ihan mukava perinne, kun kaikki bändit olivat vuosien mittaan kirjoittaneet seinään. Ja itse keikkapaikka oli upea, todella tunnelmallinen. Soitimme myös Kulttuuritalolla, mikä oli myös hienoa, mutta pidin enemmän Tavastiasta, koska se oli enemmän rock’n’ roll. Olemme myös soittaneet festareilla Suomessa paljon. Yhdellä festarilla, en muista enää nimeä, laivat kulkivat festarialueen ohi.
Taisi olla Ruisrock.
– Juuri, aivan! Teillä on paljon hyviä festareita. Suomi on iso maa, mutta ihmisiä ei ole hirveästi, joten on älytöntä, miten paljon teillä on festareita. Mutta Suomeen on aina hieno tulla.
Tulette Hollannista. Onko se mielestäsi vaikuttanut jotenkin musiikkiinne?
– Ei se ole oikeastaan vaikuttanut meihin. Olemme saaneet enemmän vaikutteita Hollannin ulkopuolelta tulevasta musiikista kuin Hollannista itsestään. Laulamme englanniksi ja vaikuttajabändimme tulevat Englannista, Yhdysvalloista ja muista maista. Tänä päivänä meillä on tosin todella iso metalli- ja rock-skene, etenkin skene jossa mekin olemme. Bändejä on todella paljon, mikä on minusta tosi hyvä juttu. Skene on kehittynyt itsestään ja bändit ottavat toisiltaan vaikutteita, mikä on todella mukavaa.
Hollanti on kuitenkin mukava maa.
– Useinhan sitä ei näe oman maansa kauneutta. Sitten ihmiset sanovat minulle, että ”mitä, Hollantihan on tosi kaunis maa”.
Samalta itsestäni tuntuu usein kun puhutaan Suomesta.
– Voin kuvitella, koska teillä on todella kaunis luonto, jotain mitä meillä ei ole Hollannissa.
 Ketkä olivat ne laulajat, jotka alun perin innostivat sinua aloittamaan laulamisen?
– Kun olin joku kolme-neljä-vuotias, olin suunnaton Olivia Newton-John -fani. Kuuntelin hänen kappaleitaan jatkuvasti. Ei taaskaan kovin rock’n’rollia (nauraa). Sain nauhan joskus neljävuotiaana ja kuuntelin sitä suurin piirtein joka päivä kunnes olin kaksitoista. Tein melkein vanhempani hulluiksi laulamalla Hopelessly Devoted to You -kappaletta. Mutta pidin toki muustakin. Kasvoin kuunnellen musiikkia, jota vanhempani rakastivat, joten kuulin lapsena paljon Pink Floydia, Deep Purplea ja Santanaa, mutta tuota ei varmaankaan voi kuulla suoraan omassa musiikissani. Vanhempani kuuntelivat paljon myös ELOa ja arvostin sitä bändiä paljon. Opin myös arvostamaan Janis Joplinin ja Kate Bushin kaltaisia naisartisteja hyvin nuorella iällä. Molemmat olivat hyvin emotionaalisia laulajia, mutta eri tavoin. Janis Joplin oli aina etenkin lavalla hyvin emotionaalinen, Kate Bush taas on kontrolloidumpi, mutta hänen äänensä on hyvin tunteikas. Täytyy tosin tunnustaa, etten ole koskaan ollut suuri Kate Bush -fani, mutta olen aina pitänyt paljon Tori Amosista, ja kun aloin itse laulamaan, hänen äänensä vaikutti minuun.
Olet tehnyt myös kaikenlaisia juttuja bändin ulkopuolella. Kerro niistä.
– Ennen kuin aloitin Within Temptationissa, lauloin sinfonisessa rockbändissä, mutta lauloin myös bluesia ja vastaavaa. Stevie Ray Vaughania, Journeyta, kaikki näitä – hyvä luoja! – vanhoja bändejä, joilla oli kuitenkin todella kauniita kappaleita. Olen toki tehnyt muita juttuja senkin jälkeen, kun liityin Within Temptationiin. Tietenkin Ayreon, lauloin myös Timo Tolkin levyllä Hymn to Life... Sitten se saksalainen kaveri, Tobias...
Tobias Sammet?
– Aivan, hän. Joten olen tehnyt paljon juttuja bändin ulkopuolella. Tein juuri yhteistyötä hollantilaisen supertähti-DJ:n Armin van Muurenin kanssa. Hän otti meihin yhteyttä pari vuotta sitten, koska halusi remiksata biisimme. En tykännyt yhtään tanssimusiikista ja ajattelin että ”ei, nyt ei taida olla hyvä hetki”. Hiukan yli puoli vuotta sitten sanoin kuitenkin managementillemme, että haluan ottaa yhteyttä Armin van Muureniin, koska haluan kokeilla jotain uutta. Nähdä, mitä voin tehdä sellaisen musiikin kanssa, mikä ei ole metallia tai rockia. Sanoin, että haluan tehdä biisin hänen kanssaan. Hän oli juuri tekemässä uutta levyä. Teimme sitten yhdessä biisin, josta tulee levyn toinen single.
Entä mitä Within Tamptationille tulee tapahtumaan, kun kiertueet At the Heart of Everythingin tiimoilta on käyty?
– Olemme aloittaneet jo valmistelemaan seuraavaa levyä. Mutta kaikkea muutakin on luvassa. Teemme teatterikeikkoja Hollannissa, ja jos ne sujuvat hyvin, teemme sellaisia toivon mukaan myös ulkomailla. Voimme vaikkapa soittaa puolet keikasta akustisesti ja puolet täydellä teholla. Meillä on suunnitteilla todella uskomaton lavashow noita teatterikeikkoja varten, joten odotan niitä innolla.
Osaatko sanoa, koska uusi levy ilmestyy?
– On vaarallista sanoa mitään, koska ihmiset pettyvät, kun levy ei tulekaan ulos silloin kun olen luvannut. Siinä menee kuitenkin aina kauemmin kun on suunniteltu.
Entä mitä voimme odottaa Qstock-keikaltanne?
– Pitää katsoa, mitä soitimme viime vuonna festivaaleilla, ja yrittää saada aikaan hiukan erilainen setti. Ehkä soitamme yhden akustisenkin kappaleen. Älä huolehdi, siitä tulee hienoa!
Live-kuva: Liisa Ukkola
|
