 Mokomalla on viimeaikoina pitänyt kiirettä niin haastatteluiden kuin keikkojenkin muodossa. Onneksi on kuulemma muutaman oluenkin ehtinyt välissä nauttimaan. Onneksi yhtyeellä on käsissään levy, jota kelpaakin mainostaa. Luihin ja ytimiin on alkuvoimaa uhkuva ja raivokas kiekko ja on tietyllä tapaa melkoinen irtiotto Mokoman perusilmaisusta. Yhtye on kääntänyt brutaaliusvaihteen tiukemmille kierroksille ja nyt ilmaisusta on tullut samaanaikaan nopeampaa että painokkaampaa. Tiukkaa thrashia, raskasta death metalia ja black metalin intensiivistä hehkua. Melodisuutta ei ole kuitenkaan unohdettu ja kontrastia haetaan myös duurisointukierroista. Mokomalle merkittävin viimeaikojen tapahtuma on ollut Irc-gallerian järjestämä webcast-keikka, jolla se soitti uuden levynsä alusta loppuun. Orkesterin tämänhetkisistä kuulumisista kertoi yhtyeen toinen
keppivastaava Kuisma Aalto. Kuisman mukaan yhtye koki tarvetta seurata aikaansa, kun kerta tämänkaltainenkin idea on nykyaikana mahdollista toteuttaa.
- Tätä ideaa tarjottiin muutamille sopivan tuntuisille medioille, kenellä olis valmius tehdä tämä lähetystekniikka ja mitä kautta se tulis pihalle. Irc-galleria oli sitten valmiina oman ratkaisunsa kanssa, että mikä ettei, ilman muuta tehdään tämä homma. Siitä hommat sitten lähti pyörimään.
Vastaanotto vaikutti yleisön joukossa olevan jopa hurmoksellista.
- No joo, näytti joo. Siinä oli muutama hauska tilanne, kun siellä on muutama tuollainen, hieman aikuisempaan makuun oleva biisi. Se oli sitten hauskaa kun jengi yritti siinä muodostaa pittiä ja totes että ei hitto väärä biisi (naurua). Mutta oli kyllä lystikästä ja kyllä ne on aina ollu mukana nuo ihmiset meidän keikoilla. Sitä on kyllä ollu liikuttavan muikeeta tsekata sitä meininkiä, kun jengi rupee vähän tanssimaan, Kuisma kertoo hyväntuulisena.
Luihin ja ytimiin on tanssilevy, jos mikä. Ylinopeaa humppakomppia ja vuoden ´86 virvelisoundia alati viljelevä teos on tavallaan kuin yhdestä puusta veistetty, mutta kun itse puu on jotain muuta kuin perusmäntyä, ei asiasta auta valittaaa. Soundimaailma noin yleisesti on äärimmäisen tanakka ja turpaaniskevä ja ennen kaikkea selkeä. Kuisman mukaan tällä kertaa studiossa mentiin nimenomaan biisien ehdoilla.
- Ei oltu niin kriittisiä sen suhteen, miten lopputulokseen päästään. Ei ollut mitään sääntöjä, että pitää tehdä näin tai kuka soittaa jonkun jutun. Se keneltä ne lähtee, se vetää ja sitten katotaan miltä lopputulos kuulostaa. Ehkä me vähän enemmän nysvättiin. Mutta nyt oli jotenkin myös semmoinen fiilis, että jakso nysvätä. Se ei tuntunut mitenkään väkinäiseltä. Ja ison maailman mittakaavassa toihan on vieläkin tommonen demo,että ei me oltu kuin vähän reilu kuukausi studiossa.
Entäs se black metal? Kuisman sävellyksistä kaksi, Nujerra ihminen ja Ammu, hautaa ja vaikene, viljelevät tremoloriffejä ja blast beatia varsin kiitettävästi. Kolmannen asteen kuulustelun aloitusriffi tuo puolestaan mileen Satyriconin Fuel For Hatredin.
- Mä tykkään henkilökohtaisesti mustan metallin muodosta. Se puhuttelee mua paljon semmoinen tietty, aika häiriintynyt melodiamaailma ja semmonen ihmeellinen sointumaailma, että on vaan mollisointuja peräjälkeen. Siinä on jotain hauskaa. Niitä on joskus kuunnellut ja tottakai niistä on sitten varmaan jotain tarttunutkin. Mutta mun black metal-tietämys on jotain Dimmu Borgiria, joka ei vissiin pitkiin aikoihin ole black metalia ollutkaan.
Jotkut ovat kyllä hyvinkin tarkkoja näistä määrittelyistä.
- Mutta genrettäminen ja asioiden lokeroiminen on tärkeää ja joillekin se on tärkeämpää kuin toisille. Mutta eihän näissä ole mitään oikeita vastauksia. Tämä musahomma on vähän tämmöstä omituista. Mitä enemmän ikää tulee lasiin, sitä suvaitsevammaksi sitä ikään kuin tulee. Jotenkin on oppinut arvostamaan monimuotoisuutta musiikkihommissa. Ehkä silloin joskus angstisena teininä tuli kuunneltua vaan Obituarya ja Deicidea, eikä mitään muuta, mutta sen jälkeen on ehkä vähän laventunut tuo homma. On tullut tsekattua vähän muitakin juttuja. Että mitenkäs nämä jätkät tekee tämän homman.
Levy alkaa melko ristiriitaisesti, sillä Sinä riität kertoo ihmisen erehtyväisyydestä ja heikkoudesta ja siitä että meidän tulisi hyväksyä itsemme sellaisena kuin olemme. Seuraava biisi, sinkkunakin julkaistu, Nujerra ihminen puolestaan julistaa ihmisyydestä luopumisesta. Veriveljet taas kertoo ihmiskunnan kollektiivisesta vihasta ja eripuraisuudesta. Ensimmäinen hengähdystauko suodaankin neljännessä biisissä Entistä ehompi, jossa päähenkilö haluaa parantaa haavansa ja unohtaa vihansa. Musiikillisesti vanhaa Amorphista muistuttava kappale tuo hyvää kontrastia ensimmäisen tripletin nopeatempoiselle tamppaukselle. Toinen hengähdystauko suodaan yhdeksännessä biisissä Marraksessa, joka onkin levyn selkeästi melodisin ja suomi-rock-henkisin biisi. Kuismalle kyseisten hengähfystaukojen syyt ovat selvät.
- Ollaan noita Metallican kulta-aikojen tuotantoja kuunneltu jonkun verran ja ne jätkät silloin määritteli tuota metalliskeneä aika hyvin. Niin voi tehdä. Kyllä levylle mahtuu muutakin kun se yksi biisi kahdellatoista eri tavalla sovitettuna. Niin saa tehdä hevibändit. Ei hevibändeillä ole mitään sääntöjä.
 On paljon ihmisiä, etenkin nuorempia sellaisia, jotka ovat tästä eri mieltä. Alun perin yhden vahvimmista kapinalinnakkeista muodostanut musiikkityyli on kannattajiensa keskuudessa omaksunut melko vanhoillisia asenteita. Myös Kuisma on tästä tietoinen.
- Se on hämmentävää seurata nykyaikana, miten konservatiivista heviporukka pahimmillaan on. Mitenkä tietyt asiat pitää tehdä tietyllä tavalla. Pukeutumisesta ja musiikista alkaen. Kyllä meillekin muutama toimittaja jossain arvosteluissa on sanonut ja jossain nettikommenteissa ollaan sanottu. Jengi kyllä olis tienny miten biisit olis pitänyt sovittaa. Tuli heti ohjeita, että tutkimusten mukaan ajassa 1:34 heavy metal-biisissä pitää tapahtua näin ja näin. Heti tuli huudot, kun sitten kun jossain biisissä ei vissiin tapahtunut sillain. Hieman kyllä nauratti semmoinen asia, Kuisma toteaa huvittuneena.
Tuo on vähän sama kuin jos minä mitään autoista ymmärtämättömänä menisin neuvomaan mekaanikkoa työssään.
- Mekaanikkoa pystyiskin neuvomaan, koska todennäköisesti se ruuvi kiertyy aina samaan suuntaan. Mutta sitten taas kun jossain määrin luovasta taiteesta puhutaan, niin se on vähän vaikeempaa. Ei me tietenkään vastuteta kaikkia niitä hienoja konservatiivisia aatteita, mitä metallikulttuurissa on, mutta sitten taas me ei myöskään koeta olevamme niitten vankeja sillä lailla, etteikö me voitais tehdä nyt vähän sillä tavalla kun tämä biisi edellyttää. Lopputulos sitten kuulostaa ehkä Mokomalta ja silloin se on meidän mielestä ihan oikein.
MINÄ OLEN
Kun on kyse Mokomasta tai ylipäätään suomenkielisestä rock-musiikista, on tekstit tietenkin musiikissa avainasemassa. Vaikka herra Annalaa ei tähän hetkeen tavoitettukkaan, löytyy myös Kuismalta näkemyksiä sanoituksiin. Mies on samaa mieltä siitä, että Mokoman sanoituksissa on positiivinen lataus, vaikka aggressioita niissäkin puretaan.
- Joku on myös jossain käyttänyt sanaa lohdullinen. Siinä ei ole ihmisvihasta kysymys, mikä perinteisesti hevissä varmaan toimii, että vihataan kaikkea ja tapetaan kaikki. Sehän on yksi tapa alleviivata sitä rankkuutta, mutta eihän meillä tosiaan sellaista lauleta. Kyllä siinä enemmänkin tarkkaillaan tilannetta ja tehdään johtopäätöksiä. En nyt tiedä onko mistään elämänohjeista kysymys, mutta kyllä ainakin varmaan tekstittäjän omaa maailmankuvaa käydään läpi.
Mokoma on myös todistanut sen, että vaikka biisi on thrashia , niin siinä voidaan silti laulaa parisuhdeasioista.
- Se on kyllä hämmentävä yhdistelmä (naurua). Ei ole kukaan Markoa kieltänyt tekemästä niin ja sitten se vaan meni ja teki niin. Se on vähän erilainen näkövinkkeli kyllä siihen asiaan. Sitten on näitä kaikkia routaa ja routaa ja helvetinkelloja, että kyllähän niistäkin voisi laulaa, jos haluais olla oikein rankka.
Vaikka kritiikki on tekstejä kohtaan usein kovempaa, on Kuisma sitä mieltä, että omalla äidinkielellä tekstien tekeminen ja niiden kuunteleminen on aikamoinen rikkaus. Varoittava esimerkki löytyy jälleen rapakon takaa.
- Mä just juttelin yhden amerikkalaisen kundin kans, joka oli jostain, mistä lie Oklahomasta. Mä kysyin tätä samaa asiaa siltä, että mites amerikkalaiset kuuntelee joidenki metal core-bändien lyriikkaa ja niitä viestejä, että pystyykö se tavallaan kommentoimaan sitä tilannetta. Että miten amerikkalainen tajuaa amerikkalaisten angstibändien tekstit. Se oli sitä mieltä, että ei siellä kukaan tajua, mistä ne bändit laulaa. Periaatteessa tutulla kielellä lauletaan, mutta ilman sanalappuja ei ensinnäkään saa selvää ja sitten jos saa, niin sitten siellä rupeaa olemaan sellaisia kielikuvia pahimmillaan näillä tämmösillä college rock, angstibändeillä, että ei niitä amerikkalainen itsekään ymmärrä, mistä se laulaa, kun se niistä perhosista laulaa.
- Silti mä veikkaan, että jos omalla äidinkielellään pääsee kirjoittamaan ja toinen samaa kieltä puhuva kuuntelee, niin kyllähän se yhteys muodostuu sillä vähemmän arvostetulla, mutta ah niin tärkeällä osa-alueella vähän paremmin. Meidän musiikissa puolet on lyriikkaa ja puolet musiikkia. Ainakin mulle näin. Se on vähintään yhtä tärkeä asia mitä se Marko siellä laulaa, kuin se mitä me siellä taustalla sitten soitetaan. Mutta ei ole tähänkään oikeaa ratkaisua, ei ole pakko myöskään tehdä niin. Kaikki käy, jos se vaan toimii.
Itseäni on viehättänyt Mokomassa, juuri se seikka, että sen ilmaisu on niin omaleimaista. Yhtyeen merkitystä suomaisen rock-musiikin kaanonissa Kuisma ei kuitenkaan sen syvällisemmin suostu arvioimaan.
- Ehkä me tehdään vähän erilailla asioita. Ehkä se on se juttu. Vaikea sanoa. Tutkitaan historiaa sitten joskus, kun asiat eivät ole enää tekemisen kannalta ajankohtaisia. Nyt on vähän liian lähellä tätä asiaa. Jätetään analyysit toimittajan harteille tässä kohtaa.
 Tehdäänpä näin. Seuraavaksi analyysikoneen uhriksi joutuu jälleen musiikki ja tarkalleen ottaen Mokoman kolme viimeisintä levyä. Itselleni varsinainen ensitutustuminen Mokomaan tuli Tämän maailman ruhtinaan hovin myötä, joka oli hyvin monipuolinen kokonaisuus ja sävyltään jotenkin julistava ja jopa kantaaottava. Kuoleman laulukunnaat oli puolestaan hieman sisäänpäinkääntyneempi ja raskaampi kokonaisuus, kun taas Luihin ja ytimiin on, ei ehkä niinkään monipuolinen, mutta asteen verran pirteämpi ja uhmakkaampi levy. Tämä saa Kuisman pohtimaan aihetta laajemminkin, vaikka en voi olla huomaamatta,että miehen puheeseen alkaa kasvaa hieman sarvia ja hampaita.
- Sanotaan näin, että me ollaan aika huonoja feikkaamaan. Kyllä ne levyt kuulostaa just siltä, missä fiiliksissä niitä on tehty. On varmaan kiva lukea lehtijuttuja ja kysellä bändiltä, että vitsi kun ne kertois minkälaisia tyyppejä ne on. Mutta kuitenkin levyjä kuuntelemalla selviää, minkälaiset tyypit siellä on sitä hommaa tekemässä ja missä fiiliksissä niitä hommia väännetään. Eihän se voi olla vaikuttamatta. Kuunnelkaa niitä levyjä. Niinhän se Hynysen Jounikin taisi sanoa. Sillä on ollut montakin hyvää vitsiä ja monta hyvää filosofiaa. Se on mun mielestä ihan tyylikäs ratkaisu sillä, että se julkisuuskuva on sillä semmoinen, että ei ikään kuin tarvi olla asiallinen missään olosuhteissa. Sitten jos kyseenalaistaa sen ja kyselee että minkälainen jätkä sä olet, niin vastaus on vaan se, että kuuntele niitä biisejä. Se on ainoa paikka lukea niitä tekstejä ja jotenkin kommunikoida sen äijän kanssa. Muu julkisuuskuva on sitten tehty tietynlaiseksi tai että hän käyttäytyy tietyllä tavalla.
- Mun mielestä siinä on aika hyvä logiikka. Taiteilijan on aika kornia lähteä analysoimaan omia juttujansa. Että mä vähän tässä ajattelin tällasta ja sitten mä laitoin sen baskerin päähän ja olen niin vitun taiteellinen. Kyllä sitä musiikkia kuuntelemalla pitäisi jotenkin käydä ne asiat ilmi. Loppu on sitten sitä, että nuoret aikuiset vähän säätää tuolla kylillä menemään.
Mikä sitten saa yli kolmekymppiset äijät vielä soittamaan tällaista musiikkia?
- Nämä on näitä hyviä kysymyksiä. Toivottavasti näitä ei tarvi hirveän usein itseltään kysyä. Onhan toi semmoinen asia, mistä on teinarista asti haaveillut, että sais soittaa rokkibändissä. On tämä yksilötasolla aika ainutlaatuinen tilaisuus ja jos se ei motivoi, niin sitten pitää ruveta tekemään jotain ratkaisuja. Mutta semmosta lapsuudenunelmaa tässä tietyllä tavalla eletään, että ei siinä mitään kysymystä ole, että tykkääkö jätkät tästä hommasta vai ei. Rakkaus musiikkiin ja ehkä semmonen, että on jokin sanomisen tarve. On sellainen olo, että on asioita, joita ei ole vielä tullut tekstitettyä eikä sävellettyä. Ja se paras biisi on vieläkin tekemättä. Kyllähän sieltä tuollaisia juttuja löytyy, jos oikeen käy tonkimaan. Motivaatiota kyllä löytyy seuraavaakin levyä varten ja uudet metkut pyörii jo mielessä, että mitähän seuraavaksi.
www.mokoma.com
|
