 HIM osoittaa tuoreella levyllä Venus Doom ennakkoluulottomuutta, rohkeutta ja myös muuntautumiskykyä. Vanhojen hittien uusioversioinnin sijasta yhtye on sukeltanut synkemmille ja raskaimmille vesille, mutta säilyttänyt silti kosketuksen ominaispiirteelliseen mustaan romantiikkaansa. Ville Valoa ei väsytä, vaikka mies on puhunut levystään lähes taukoamatta jo kahden päivän ajan. On kuulemma ilo ja kunnia saada puhua omasta musiikistaan, ja Valosta uhkuukin yhtä aikaa sekä nöyryys että ylpeys.
Mediassa Venus Doomia on nimitetty synkäksi ja alakuloiseksi levyksi viitaten säveltäjä Valon pakkasasteisiin niin rakkauselämässä kuin myös henkisen tasapainon saralla. Valo kuitenkin kertoo asioiden olevan nyt hyvin.
- Jos ihminen on masentunut ja rakkauselämässäkin menee huonosti, niin ei silloin pysty tekemään yhtään mitään. Se on ihan eri juttu, että jos sulle on tapahtunut jotain ikävää ja sä yrität myöhemmin selvitellä niitä tunteita musiikin kautta. Ja tämä tapahtuu tietysti silloin kun on enemmän tai vähemmän päässyt niistä tunnelmista jo yli. Tää levy on sellaista positiivista jälkipuintia tai jopa ennakoivia fiiliksiä tulevasta, kun itsensä kuitenkin niin hyvin tuntee. Enemmänkin me soiteltiin jätkien kanssa hyvissä fiiliksissä iloista Candlemassia tai Type O Negativea. Meidän levyt on aina olleet jonkinlaisia hatunnostoja meidän esikuville, ja tällä kertaa se hatunnosto oli tuonne Peacevillen ja Music For Nationsin artistien kuten My Dying Briden ja vanhan Anatheman suuntaan.
- Mulle Venus Doom on doomimpi, raskaampi, tummempi ja toki retrompi. Se on uudella tavalla riffipainotteinen levy ja tuo mulle mieleen Cathedralin ja Monster Magnetin. Kaikki tää diibadaaba, mitä lehdissä on levystä kirjoitettu, on kuitenkin tapahtunut vasta sen jälkeen kun levyn biisit oli jo tehty, joten niillä ei oo todellisuuden kanssa paljonkaan tekemistä. ”Synkkä” kuulostaa mulle sillä tavalla negativiiselta, sellaiselta niin kuin Burzum, jonka tarkoitus on viedä sut sielus synkkiin syövereihin, eikä Venus Doom ole ollenkaan sellainen. Rock-iloo on levyllä kyllä yhtä paljon kuin aikaisemminkin, eikä tällä levyllä oo tarkoitus pahentaa kenenkään masennusta.
Levyn suunta ei ollut Valon mukaan harkittua, vaan tuli lähes puolivahingossa.
- Burton sai ensimmäisen penskan lokakuussa, joten minä, Mige ja Kaasu treenattiin sitten paljon vaan kolmestaan. Me jauhettiin riffejä ja fiilisteltiin ja juotiin kaljaa, ja sieltä jäi muutama juttu elämään, joista saatiin tavallaan osviittaa koko levystä. Siellä tuli sellaisia doom-juttuja, joita me ei kelattu ollenkaan HIMille, mutta sitten ne istui niin hyvin että niitä täytyi käyttää. Me innostuttiin siitä ja vietiin sitä ideaa sen takia vielä pidemmälle.
- En mä ainakaan osaa päättää etukäteen että millainen levy tehdään, levyistä tulee sellaisia kuin niistä tulee. Se enemmänkin riippuu siitä että millaista musaa sillä hetkellä kuuntelee, mitä sieltä alitajunnasta tulee ja mikä tuntuu kiinnostavalta. Sitten sekin vaihtelee, että milloin joku tietynlainen musa tulee sieltä alitajunnasta läpi. Jos mä kuuntelen nyt Cradle Of Filthiä, niin se voi tulla läpi vasta kahdeksan vuoden päästä.
 Levyä on kuvattu joissain medioissa jopa riskaabeliksi vedoksi.
- Levyllä tapahtuu aika paljon ja se pitää kuunnella monta kertaa läpi että alkaa muistamaan niitä juttuja. Mun mielestä on vaan hyvä juttu, että ekalla kuuntelukerralla ei jää mieleen välttämättä muuta kuin se Kiss Of Dawn. Silloin levy kestää kuuntelua. Meidän levy-yhtiö rakastaa tuota levyä ja ne ei oo ollenkaan niin kuin nuo muinaiset saksalaiset, että ne haluis vain radiohittejä. Enkä mä osaa tehdä sellaisia tilauksista. Sitä tulee mitä tulee ja sitten se soi radiossa jos soi.
- Joku Saksa on kyllä vähän takapajuinen maa siinäkin mielessä, että siellä ei soitettu Metallicaakaan radiossa edes Black-albumin aikana. Nothing Else Matters alkoi soimaan siellä vasta silloin kun siitä tuli se sinfoniaorkesteriversio. Särökitaraa jos oli biisissä niin sitä ei soitettu. Jenkeissä taas Korn ja System Of A Down on jättimäisiä bändejä ja yleisesti hyväksytympiä, ja joku SOAD on jo niin progea ja rankkaa että on ihme, että se soi päiväradioissa tai yleensä edes rock-kanavilla. Se onkin hyvä että Jenkeissä on mahdollisuuksia kaikenlaiselle musiikille, eikä sen tarvitse kuulostaa Timbalandin tuottamalta Britney Spearsilta. Ja muu maailma yleensä seuraa Amerikkaa, siten mä en näe tuossa minkään sortin riskiä.
 Levyn pitkät ja rauhallisemmat kappaleet syntyivät Valon mukaan Lapin rauhallisessa yksinäisyydessä.
- Sleepwalking Past Hope ja Cyanide Sun oli sellaisia, jotka tein Levi-tunturilla ja niistä mä kuulen ja muistan aina Lapin. Joskus kappaleiden teko kestää ikuisuuden, esimerkiksi Cyanide Sunin tekeminen kesti viisi vuotta ja Passion’s Killing Floorin kymmenen vuotta. Niihinkin oli siis ideoita jo ennen tuota Levin reissua. Ideoita mä sain kuitenkin ihan missä tahansa, ja levy yleensä muuttuu äänitysvaiheessa aina enemmän tai vähemmän. Olen myös havainnut hyväksi tavaksi muistella joidenkin kuuluisien kappaleiden tunnelmia ja yrittää saada niitä samoja tunnelmia omiin biiseihin ilman että alkaisin kopioimaan mitään. Yritin esimerkiksi saada Bleed Well –kappaleeseen sellaista Enter Sandmanin tunnelmaa, mutta en mä silti alkanut Metallicaa kuuntelemaan, kunhan päässäni muistelin sitä fiilistä.
Eikä kukaan ainakaan Metallican kolmea viimeisintä albumia haluaisikaan kuunnella. Valo on asiasta samaa mieltä. Mutta eikö ole suuri lahja, jos toisten kappaleista pystyy imemään tunnelmia muuttamatta silti omaa sävellystapaansa?
- Muusikolle levy on aina täynnä sellaisia pieniä assosiaatioita muiden musiikkiin, sellaisia pieniä rip-offeja. Bleed Well –kappale tuo mulle itselle esimerkiksi mieleen Turbonegroa, Hurriganesia ja Enter Sandmania samaan aikaan. Ei se silti kuulostaa keltään näistä, mutta se sai mulle aikaan sen tunnetilan joka sai taas aikaan tuon kappaleen.
THE GREAT AMERICA
Sire Records on huomattavasti suurempi levy-yhtiö, kun mikään HIM asioita aikaisemmin hoitanut taho. Valo on tyytyväinen HIMin saamaan kohteluun.
- Kaikkien levy-yhtiöiden kanssa on omia ongelmiaan, mutta suurin vika on ehkä siinä että kun Sire Records toimii Warnerin alla, kaikki Euroopan haastattelutkin pitää sopia Amerikan kautta. Tavallaan me kyllä haluttiinkin niin, että ois yksi päättävä elin, koska päällekkäisyyksiä ei sovi tulla. Ne ei oikein osaa suhteuttaa juttuja Euroopan osalta, mutta ei voi valittaa kun saatiin edellisestä levystä kultalevy. Se on suuri saavutus, varsinkin kun internetpiratismi on niin suuri asia sielläpäin. Ja onhan se suhteellisesti suurempaa kuin Euroopassa noin muutenkin.
 Valo kertoo, että Venus Doomilla ei ole silti tarkoitus lyödä läpi pelkästään Amerikassa, vaan pikemminkin toimia eräänlaisena kannustimena yhtyeen tulevaisuutta ajatellen.
- Kaikkihan aina toivoo optimaalista tulosta ja suurta määrää rahaa, mutta pitää kuitenkin olla järki kädessä. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se että Venus Doom saa aikaan bändille niin hyvän fiiliksen, että meillä on ilo lähteä tekemään taas seuraavaa levyä. Jos Venus Doom antaa meille hyvän tuloksen, niin se on kuin potku perseelle, mutta jos se antaa huonon tuloksen, niin sekin on kannustavalla tavalla haaste. Aina ei voi mennä kuitenkaan ylöspäin. Ja nyt kun Amerikassa on menty ylöspäin, niin jossain muualla on menty alaspäin. Tavallaan se on hyvä, kun on aina haastetta ja jossain päin pitää tehdä kovasti duunia. On vanhoja mestoja, joissa pitäs näyttäytyä säännöllisin väliajoin ja muistuttaa että mekin ollaan olemassa. Se on kovaa työtä.
RAKKAUDESTA
Ville Valokin on saanut maistaa osansa rakastamisen vaikeudesta.
- En oo koskaan pyytänyt rakkaudelta helppoutta, mun mielestä rakkaus ei oo rakkautta ellei se oo jollain tavalla haastavaa. Mä en halua muuttua Zombieksi ja vetää päivästä toiseen sitä samaa arkea. Mä tykkään tunteiden palosta ja vaihtelusta suhteen sisällä, mutta eihän sitä itse voi päättää milloin se rakkaus lyö vasaralla päähän. Mun ammatti on sellainen että siinä on väkisinkin vaikea ylläpitää suhdetta, kun on yli puolet vuodesta matkustamassa. Luottamus ja sellainen pitää olla korkealla ja se on kautta aikojen ollut vaikeaa muusikoille ja niin myös meidän bändille. Mä en tykkää siitä että näen samoja ihmisiä koko ajan, mä tykkään siitä että kuviot vaihtuu. En tarkoita sitä että mulla pitäs olla seitsemän vaimoa, mutta oon tottunut matkustelemaan aina ja pidän siitä että maisemat on koko ajan uudet. On vaikeaa löytää ihmistä joka ymmärtää sen ja jolla on tarpeeksi luottamusta.
Myöskään bändärit eivät kiinnosta Valoa.
- Ei oo kiinnostavaa hengata tyypin kanssa, joka tuntee sut vaan sun musiikin kautta. Musiikki on kuitenkin loppujen lopuksi vain pieni osa ihmisen persoonasta. Pilluhan se on pöllölläkin. Jos vaan sen perässä on, niin ei sen saaaminen tuota kellekään ongelmia, oli sitten putkimies tai muusikko. Jos taas haluaa jakaa elämänsä toisen kanssa ja kokee että on paljon annettavaa, ja tää toinen ihminenkin pystyy antamaa jotain sulle, niin se on ihan eri juttu. Silloin ei tee mieli katsella tyttöjä Myspacesta.
Eikä Myspacen tapauksessa koskaan tiedä mitä saa, sillä kaikki ei aina välttämättä ole sitä miltä se näyttää…
- Syteen tai saveen! Thaimaassa on sattunut ihmeellisempiäkin, Ville veistelee.
 Valo kuitenkin kertoo oppineensa virheistään.
- Mä keskityn tällä hetkellä vaan keikkailuun ja uusien biisien tekemiseen, mun ainoa rakkaussuhde on tällä hetkellä tuo Venus Doom. Kaikki muu on plussaa, mutta en mä lähde metsästämään mitään ihmeellisiä tilanteita enkä tee sen eteen duunia. Kaikki ovet on silti auki. Ehkä oon vähän selektiivisempi naisten suhteen jatkossa, mutta ei elämässä voi katkeroitua. Parempi olla vähän sinisilmäinen ja luottaa kuin maata kotona vällyjen alla katkeroituneena. Jos tulee paskaa niskaan niin tulkoon, voihan sitä aina käydä kylvyssä sen jälkeen, Valo nauraa.
Kuitenkin myös Valon toiveena olisi perinteinen parisuhde, vaikka nykypäivänä varsinkin naisille on trendikästä olla biseksuaali.
- Hahaha! Minä arvostan kyllä sellaisia perinteisiä arvoja. Jenkeissä esimerkiksi seksi on erotettu sellaisesta tavallisesta seurustelusta lähes täysin, eikä sitä pidetä kummoisena juttuna jos käy jonkun kanssa vähän sutimassa. Seurusteleminen taas on jotakin syvällisempää ja tavallaan eri asia. Täällä Suomessa taas on sellaista perinteistä romantiikkaa, että sä oot vain sen yhden ja saman tyypin kanssa ja se on sitten siinä. Kyllä mä oon niin mustasukkainen, että en mä jaa mun daamia, en edes toisen naisen kanssa. Mutta jos onnellisuus on oikeasti siitä kiinni… Jos vertais sitä vaikka harrastukseen, että jos sä et pääse joka torstai ratsastamaan hevosella, niin oot surullinen, niin eihän siinä voi niin ehdoton toista kohtaan olla. Jos maailma kaatuu, eikä anna yhtään periksi, niin se kaatuu kyllä aina varmasti omaan niskaan eikä muiden päälle, Valo summaa.
Esittelytekstin kuva, sekä kaksi alinta kuvaa Perou. Muut kuvat Ville Juurikkala.
www.heartagram.com
www.himfinland.net
|
